"Ett'eikö suuren arvoinen?" tokaisi sotaveikko. "Ett'ei suuren arvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit nelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?" Hän poikasi jalallaan maahan. "Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta viis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?"
"No mitä sitte?" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.
"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!"
"Savea?"
"Savea juuri, houkko!" huusi toveri. "Savesta tehdään astioita ja sementtiä."
"Älä!"
"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta vielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä myöten. Teräslankaisia köysiä… kuules! Sitte lotjissa alas puroa. Ell'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse sementtitehtaan."
"No, toimeen vaan!" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin harmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.
"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä.
Minun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä
Hannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi."
Lisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: "Näeppäs vaan", sanoi hän, "jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!" Jörn Uhl näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan enää.