— Kuorossa!
Kaikki lausuvat sen kovalla, laulavalla äänellä, tavuttain. Kenen kotona ei lehmää ole, sanoo: "ei ole lehmää."
Ja niin sitä jatketaan. Köyhyys sanoo: "ei ole." Varallisuus sanoo: "on."
Jörn Uhl huomasi pian, että hän tuli sanoneeksi "on", eikä milloinkaan "ei ole!" Rakensi tuossa sitten Pietari Wiekin poika, Uhleja hänkin, tällaisen lauseen: "Meillä ei ole oritta." Kaikki toistivat sen, mutta silloin oli Jörn Uhl ainoa koko koulussa — ja muita lapsiahan oli koulussa niin paljon — joka saattoi sanoa, ja sen hän sanoikin lujaa ja voimallisesti: "Meillä on ori… ja sonni kans." Tuo jälkilause tuli tosin vaan noin perästä kaalin, mutta se herätti silti suurta huomiota, varsinkin kun Lorenz Kreyn pikku tyttö, hänen, jolla on niin paljon lapsia, heti sen jälkeen tekaisi tällaisen lauseen: "Meillä ei ole jauhoja vakassa."
Sitten ehdotti Peters, että ruvettaisiin tekemään toisellaisia lauseita.
— Me olemme raamatunhistoriassa lukeneet kuningas Davidista. Mikäs meidän kuninkaan nimi on?
Silloin nousi jälleen ylös Lorenz Kreyn, sen süderdonnilaisen, pikku tyttö. Hän ponnahti penkiltään pystyyn suorana kuin kynttilä ja sanoi: "Meidän kuninkaan nimi on Klaus Uhl."
Rovastipa ori olikin hirnaissut. Suuret lapset nauroivat, pienet olivat ymmällä. Mutta ei pannut kukaan vastaankaan. Lause toistettiin kuorossa, niinkuin entisetkin.
Opettaja Peters kääntyi ja läksi astumaan osastojen välistä käytävää yläpäätä kohti. Silloin lapset huusivat: "Maavouti viittaa." Ja Jörn Uhl seisoi penkissänsä, tuimannäköisenä.
— Mitäs nyt, Jürgen?