— Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä minun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä milloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten hamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan ymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa kulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä gumminauhaa leuan alla.
— Niin vai? — sanoi Elsbe. — Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan päätön juttu.
— Niinpä niinkin, — virkkoi Wieten. — Lähtekää matkaan vaan, muutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön… Onneksi olkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen päivä, vaikka… en minä oikein tiedä… on tässä vähän jotain omituista.
Matkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle hiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas ja viittasi heille.
— Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!
— Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?
— Mull' on jotain Jörnille, — vastasi tyttö. — Ei se sinuun kuulu. — Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan suuren, kauniin omenan. "Se on viimeinen omena koko talossa", sanoi hän, "ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä." Hän hyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja veitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: "Jahka sinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin… Anna mennä, Thiess!"
Hiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei se mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni hevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä, laihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta välähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: "Minä hiljalleni nauran teitä", ja iloille: "Minä hiljalleni itken teitä", se viisaus, joka sanoo: "Ihmiselämän perille ei pääse. Hyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan käsissä." Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa voimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla tieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä kuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana hautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän silmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse, ja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni, kaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.
Se ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain talonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa ja sinisissä kotikutoisissaan, — se ravintola oli korjauksen alaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja niin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita marskimaan talonpoikia tapaa käydä.
Matkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa vierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin. Jörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes takaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani kahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli asetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten he läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.