Vilhon katoamisen perästä oli koto-rauhan viimeinenkin jäännös hävinnyt. Enemmän kuin milloinkaan oli Wäber juopumuksen orjana. Se apulainen, joka hänen täytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka, pahantapainen ihminen; sillä paremmat kyllä varoivat menemästä yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen asiain laita ei voinut kauan kestää ja muutos oli tapahtuva tavalla tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan.
Kaksi vuotta oli Liddy elänyt Helgolannin saarella. Hän oli täyttänyt kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmästi elänyt niistä lahjoista, joita rouva Donner, vähistä varoistansa, ja myöskin herra pastori tavan takaa antoivat hänelle. Nyt hän oli rouva Wäberin ainoa lohdutus ja sentähden tälle tuiki tarpeellinen.
Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesväestä yhdessä seurassa lähtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettä oli sumu-ilmassa ulkona aavalla merellä. Hämärän tultua nousi kova tuuli, joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydän-yö, mutta ei vielä yksikään kalaveneistä palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin korkeat, että ne helposti olisivat satojakin veneitä kerrassaan kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidän hätähuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikä kukaan heistä pitänyt lukua myrskystä, sateesta ja yön kylmyydestä. Viimein johtui heille mieleen se neuvo, että sytytettäisiin valkea noille tuulen ajelemille, merellä kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkä saatiin käsille, sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystä huolimatta, valonsa loistaa pilkko pimeään, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen omaistensa kotiintuloa. — Heidän odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan turha. Parvittain ja vähillä väli-ajoilla tulivat kalastajaveneet rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden tuskallisilla kysymyksillä, jotka vielä omaisiansa kaipasivat. Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensä onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wäberin. Hänen vaimonsa oli myös Liddyn kanssa viettänyt tämän hirmuisen yön rannalla. Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensä, poikinensa ja isinensä, oli hän nyt ainoa, joka toivotonna jäi meren rannalle seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltä oli hän kuulustellut miehensä kohtaloa, alinomaa oli hän kertonut kysymyksensä, ja vihdoin hän sortuneella äänellä kääntyi viimeisen puoleen. Tämä toi hänelle sen hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei venettä enää näkynyt.
Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä samoinkuin hänen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmänsä tähdittömään taivaasen, väänteli hän äänetönnä työhön tottuneita, käsnäisiä käsiänsä, ja ikään kuin nuori viiniköynnös kiertelee vanhan kuoleutuneen puun runkoa — niin Liddykin hyväillen ja tukien vasemmalla kädellään syleili hyväntekijäänsä, oikealla yhä kantaen palavaa lyhtyä. Silmistä valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin, jotka virtasivat nuoren tytön kasvoja alas.
Näin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitään puhumatta. Viinein tunki onnettoman lesken sydämmen pohjasta nämä sanat: "Herra! älä käy tuomiolle hänen kanssansa, vaan ole hänelle armollinen." Vähän tointuneena lisäsi hän sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, että Jumala armahtaisi hänen kurjaa sieluansa."
Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin sopiikin — hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan kiilui valkea lyhdyssä; sitä tulisemmin paloi innostuksen liekki rukoilevaisten sydämmessä. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden kautta taivaasen ja näytti heille kauniimmassa kuin tähtien valossa taivaallisen Isän, joka on itse rakkaus ja mielellään kuulee vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hänen henkensä — rauhan ja lohdutuksen henki — laskihe alas rukoilevien sydämmiin, niin että he vahvistettuina lähtivät kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella tietämätöntä tulevaisuutta.
Wäberin venettä ei sen koommin nähty, ja hänen sekä hänen apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun kalastaja-kassasta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän käyttäisi sen omaksi hyödyksensä eikä tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tästä vielä enemmän lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista, päästäksensä tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tämän alttiiksi antavan rakkauden osoituksen. Hän oli kuullut erään Englantilaisen upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lähtevä kotiin Englantiin, etsivän nuorta tyttöä pienen lapsensa hoitajaksi. Äkkiä päätti hän ruveta tähän palvelukseen sen kautta päästääksensä kasvatus-äitinsä kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui hänestä se ajatus, että hän kenties kerran säästetyllä palkallansa saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-äidillensä. Ennenkuin hän tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hän tiedon tästä aikomuksestaan eräälle miehelle, jota hän kunnioitti ja rakasti niinkuin isäänsä — kunnian-arvoiselle papille. Tämä oli nähtävästi hämmästyksissään, kun Liddy ilmoitti hänelle aikomuksensa. Äänetönnä katseli hän tuota pientä puhujaa. Hänen silmässänsä kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hän vihdoin:
"Armas tyttäreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan käskyn mukaan tuleekin olla. Käytä itsesi vastakin näin, että sinun kävisi hyvin ja että sinä kauan eläisit maan päällä. Sillä lapsen kiitollinen rakkaus on Jumalan silmissä hyvä ja otollinen. Mutta, tyttäreni, ei ole siinä kyllä, että tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitää tarkoin tutkia itseäsi, voitko myös tehtäväsi kunnollisesi täyttää. Lapsentytön virka ei ole vähäpätöinen, vaan se on mitä tärkeimpiä, vaikka useammat pitävät sen palvelustytön arvoa ylempänä, joka ruokaa keittää ja huoneita siivoaa. Mutta se on väärin; siliä lapsentytölle me uskomme, mitä meillä on kalliinta ja rakkahinta, meidän omat lapsemme, jotka meidän Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. — Huolimattomuutensa ja ilkeytensä kautta voipi lapsentyttö saattaa holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkä otat päällesi? Mene siis ja tutki itseäsi Jumalan edessä, oletko tuohon tärkeään virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo tänä iltana. Koettele myös itseäsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun syystäsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua tuskallisesta kuolemasta, jos heidän hoitajansa ajoissa olisivat tunnustaneet oikean syyn heidän kitumiseensa."
Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensä tutkimisen jälkeen pysyi hän yhä lujana päätöksessään. Iloksensa sai hän myös edeltäkäsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. — Kun hän kävi papin luona jäähyväisiä sanomassa, antoi tämä hänelle vielä monta hyvää opetusta. Muun muassa sanoi hän: "Jos tahdot pysyä hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseäsi, oletko kuluneen päivän aikana toimittanut jotain hyvää taikka pahaa. Älä myöskään unhoita joka päivä rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitä tehdä oikealla ilolla — jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan, niin siitä voit päättää, että olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitä silloin jälleen palkita. Olet kertonut minulle, että sinulla ennen oli useat palvelijat, jotka käskyjäsi tottelivat. Älä anna muiston tästä harhauttaa itseäsi uudessa ammatissasi. Hän, jota Cherubim ja Seraphim palvelevat peitetyillä kasvoilla, ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monien lunastukseksi. Se on minua ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin käyneen. Muista minua uskolliseksi ystäväksesi, jolla todellakin on isän mieli sinua kohtaan. Mene rauhaan, rakas tyttäreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!"
Raskaalta tuntui Liddylle ero niistä hyvistä ihmisistä, joita hän oli saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-äidistä. Pastorin neuvosta hän ei kuitenkaan ilmoittanut tälle mitään aikomuksestaan, keventääksensä kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan kirjoitti sen sijaan kirjeen hänelle ja pyysi pastoria olemaan hänen lohduttajanansa. Seuraavan päivän aamukoitteessa piti laivan lähteä merelle palveluksesta vapautetun sotaväestön kanssa. Edellisenä iltana he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona yötä.