"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi; mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon; sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan — voisihan vähemmälläkin saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."

"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa. Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."

"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht, "ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."

"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna, saadakseni olla kilpa-ajoissa."

"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun — päästäkseni sänkyyn. Koko yön — u — ah!" hän haukotteli, "on minun täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta; mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."

"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki, "ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla taikka ilman niitä — jos itse menen pois talosta, taikka jos minä täältä ajetaan — se en minulle yhdentekevä."

"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin; ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."

Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut," sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja tuossa paikassa hän sai eronsa."

"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."

Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän puutarhaan?"