"Yö ei ole kenenkään ystävä," vastasi Gumprecht, "eikä minun herranikaan. Hänestä on tullut valon-arka yölintu; hän nousee vasta, kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hän rupesi opettamaan Liddylle, mitä tämän oli tarpeellinen tietää.
"Tuossa," sanoi hän, "on vettä, tässä on kirsikkamarjan-, mansikan, ja vatun-lientä; tässä pullossa on madeiraa, tässä portviiniä ja tuossa sampanjaa. Täällä on teekone väkiviinalamppuineen ja tuolla on leipäkori."
Hetken aikaa vielä jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tyttöä vähintäkin sadasta eri asiasta lopetti hän viimeinkin näillä sanoilla: "jos vastoin meidän luuloamme kello kutsuisi meitä sisään, niin sinä asetut vasemmalle puolelleni etkä liiku yhtään, paitsi jos hän ojentaa sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minä olen sinulle avullinen. Mutta älä puhu sanaakaan, vaikka mitä tapahtuisi."
Näistä muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, että Gumprecht katsoi tarpeelliseksi rohkaista hänen mieltänsä juottamalla hänelle lasillisen väkevää viintä. Tämä onnistuikin niin hyvin, että tyttö tuli aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitä huoneessa. Hän oli iloisimmallaan, kun äkki-arvaamatta hopeakellon kilinä kuului ja saattoi hänen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen.
Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hämmästystään; kuitenkin hän viittaamalla kehoitti Liddyä pysymään rohkeana, ennenkuin hän aukasi erikkään huoneen ovea.
Kaappuun puettuna, pää luukon peitossa, istui tämä kirjoituspöydän ääressä. Ikään kuin komennon jälkeen marssi Gumprecht vapisevan kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen päähän herrastansa. Kasvojansa kääntämättä ojensi tämä hänelle kirjoitus-taulun, jonka jälkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmää Liddylle. Kuten jälestäpäin tuli selville, oli erikäs pyytänyt erään kirjan kirjastostaan. Liddy oli pelosta menehtymäisillään, kun hän havaitsi olevansa yksin tuon peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perästä kului eikä Gumprecht tullut takaisin. Viimein hän uskalsi vähän luoda silmänsä erikkääsen, joka, pää käden nojassa, istui liikkumatta kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvoistansa ei Liddy voinut nähdä muuta kuin vähän osan isosta mustasta parrasta. Mutta pian hän jälleen painoi päänsä alaspäin; sillä mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tytön silmien eteen. Hämmästyksestä oli hän pudottaa taulun vapisevasta kädestään, nähtyänsä siinä kirjoitettuna käsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ääretön. Mihinkä kummaan hänen oli rupeaminen tämän selittämättömän sanan johdosta? Pitäisikö hänen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja paikalle? Ja mistä ne saataisiin? Epätoivon alaisena katseli hän taulua, joka yhä oli hänen kädessänsä. Kauhistava minuutti kului tällä tavalla. Sitten taulu rajusti nykäistiin hänen käsistään ja lisäksi pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!"
Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hän: "minä en osaa soittaa, kaikkein vähimmin torvilla ja rummuilla." Tämä lyhyt puhe vaikutti erikkääsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana Liddyyn. Hän nykäsi luukon pois kasvoiltaan, näytti valjut, laihtuneet, kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun äänettömyytensä, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinä olet? kenen lapsia olet?"
Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjään vastatessaan: "minä olen Li— Wäber ja kap— ja tämän linnan kappalaisen luona."
"Sinä änkytät pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkäämättä. Äänesi soipi viehättävästi, ja herättää minussa onnellisempien aikojen muistoja. Minkätähden sinä olet täällä?"
"Minun piti oleman sijaisena, kun hän on lähtenyt Exeteriin."