Tällä hetkellä tuli Liddyn pää näkyviin tynnyrin takaa, missä hän oli piiloitellut. Erikäs oli kääntänyt silmänsä kattoon päin; verinen liina oli valunut alas hänen poskiltaan, jotka olivat parratonna, vaan merkittynä pienellä partaveitsen haavalla; neljän kynttilän täysi valo valaisi hänen kasvonsa, jotka eivät enää näyttäneet peloittavilta. Silloin kuului tynnyrin takaa: "Isä!" ja toistamiseen ilohuuto: "Isä!" Tyttö itkien ja riemuillen, vaipui erikkään syliin. Kolisten putosi kynttiläjalka tämän kädestä. Innokkaasti syleillen löydettyä tytärtänsä sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä: "Herrani ja Jumalani, suuren surun olet minulta poistanut. Tämä ilo antakoon minulle voimaa kantamaan toista murhettani."
Ja ilosta itkien suuteli hän kuolleeksi uskotun lapsensa heleänpunaisia huulia. Mutta taas liikkui jotakin kivi-arkun pimeässä varjossa. Hiljainen huokaus kuului ensin ja sitten matala ääni lausui: "Kaarleni, missä olet? pelasta minua! oi, pelasta minua!" Ja kaksi valkoista kättä tarttui kiinni arkun reunaan, jonka takana onneton vaimo tähän asti oli maannut tainnoksissa ja nyt hän niitten nojalla nousi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin alabasteri, aivan yhdennäköiset kuin arkussa olevan ruumiin, ja hän katsoa tuijotti isää ja tytärtä, jotka toisiansa syleilivät.
"Voi minua! kuolleet nousevat ylös," huusi vanha lordi kauhulla peittäen kasvonsa.
Mutta Liddy, joka havaitsi kuolleista nousseen ennen kuin hänen isänsä, ei ensinnä tahtonut uskoa omia silmiänsä; sitten hän isän sylistä riensi äidin syliin. Ja hänen ilohuutonsa: "äiti! oma äitini!" sekaantuivat erikkään sydämmellisiin huudahduksiin. "Eliisani! Sinäkö se todella olet, armas Eliisani?"
Lukija kuvatkoon itsellensä tätä autuaallisen yhtymisen iloa!
KAHDESTOISTA LUKU.
Selityksiä.
Liddy ja hänen äitinsä olivat lopettaneet kertomuksen surullisista kohtaloistaan. Sen jälkeen erikäs loi nuhtelevan, milt'ei vihaisen silmäyksen ikään kuin kysyen isäänsä, joka tähän oli ollut äänetön kuuntelija vaan.
Tämä lausui nyt lempeällä äänellä: "älä tuomitse minua, Kaarle, ennenkun olet minua kuunnellut. Sanoma siitä, että olit nainut köyhän Saksalais-tytön porvari-suvusta, jonka tapauksen sinä osasit minulta salata kymmenen vuotta, saattoi minut kovin suuttumaan. Vihani ensimäisessä raivossa uhkasin minä saada sen liiton rikotuksi, joka niin kovasti loukkasi ylpeyttäni. Siitä sinä estit minua sillä, että vaimoinesi pakenit aikoen laivalla purjehtia Hamhurgiin. Minä riensin sinun jälkeesi toisessa laivassa, joka saavutti sinun laivasi juuri, kun se oli joutunut haaksirikkoon lähellä Helgolantia. Me saimme teidät molemmat aaltojen vallasta ja syleillen piditte vielä kiinni toisistanne. Tainnuksissa olitte, mutta vielä teissä oli henki. Käyttäen tätä seikkaa hyväkseni päätin minä eroittaa teidät toisistanne ja luuloitella kumpaistakin, että toinen oli kuollut. En uskonut sillä tekeväni syntiä; sillä molemmat olisitte ilman minun avuttani olleetkin kuoleman omat. Häpeäkseni minä tunnustan, että, kun en voinut löytää mitään jälkeä teidän lapsestanne, minä en ollut siitä yhtään pahoillani enkä ruvennut sitä sen enempää tiedustelemaan. Kun en ollut kyllin luja voidakseni säälimättä nähdä niin hellän ja suloisen olennon surua, kuin sinun vaimosi on, annoin minä hänet Joelin haltuun, ja nyt huomaan, että hän on ollut julma ja kavala. Kun tämä heittiö näki, että sinun murheesi, joka oli muuttumaisillaan täydelliseksi synkkämielisyydeksi, oli murtanut minun ylpeyteni ja tehnyt minun taipuvaiseksi jälleen yhdistämään teitä, hämmästytti ja huolestutti hän minua ilmoittamalla vaimosi kuolleeksi. Nähtävästi tuo ilkiö toivoi sillä petoksella voittavansa joitakuita etuja. Näet tästä, ett'ei minun vikani ole niin suuri, kuin miltä se näyttää."
"Minun luullakseni," sanoi erikäs, "olemme molemmat hairahtuneet, minä siten, että vastoin tahtoanne rupesin avioliittoon, ja te siten, että aioitte väkivaltaisesti purkaa sitä, vaikka se jo oli pyhitetty kymmenenvuotisen yhdessä elämisen ja viattoman lapsen syntymisen kautta. Isäni, mikä on nyt aikomuksenne? Rupeetteko vieläkin liittoamme vastustamaan vai suotteko sille isän siunausta?"