Evert (koomillisella epätoivolla). Siinäkö nyt ollaan taas!
Amalia. Mutta kauan ei minun heikko terveyteni sellaista siedä, ja minä tunnen jo kuinka nämä kiihotukset kaluavat elämääni.
Evert (erikseen). Ahaa — nyt hyppää hän heti paikalla jo hautaan.
Amalia (jatkaen). Tämä ankara sydämmentykytys saa viimein aikaan sydänhalvauksen. Se ei kestä kauan, — ja tunnen jo voimani heikkenevän, — mutta se onkin minulle parempi, kuin elää ypö yksinään, — hyljättynä, — ilman rakkautta, kukahan ei minun sijassani tahtoisi kernaammin päästä kaikista vaivoista ja levätä kuusi kyynärää maan alla!
Evert (ironisesti). Oikein! Kuusi kyynärää maan alla!
Amalia. Voi, voi sentään! (Itkee.)
Evert. Nyt. olemme päässeet jo loppuun. Nämä ripitykset ovat yhtähyvin aika ikäviä. (Kuuluu lokomotiivin vihellyksiä.) Kas — tuolta tulee ihmisiä — Amalia — Mali — Ami lakkaa jo itkemästä!
Amalia (tihkuen). En!
Evert. Minä pyydän sinua, — mitähän vieraat ihmiset ajattelevatkaan meistä!
Amalia. Ajatelkoot mitä hyvänsä! Min' en luovu ainoasta lohdutuksestani — kyyneleistäni.