"Aivan oikein", lausui hän halveksivasti hymyillen, "annan teille omani."
"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä", lausui muuan pilkallinen ääni äkkiä.
Ilomieli ilmestyi näkyviin.
Hän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai viisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi lujasti sidottuna hevosen häntään.
"Poikani, vaimoni!" huusi Kotkanpää kauhistuneena.
"Niin", myönsi kanadalainen virnistäen, "vaimosi ja poikasi, jotka olen ottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?"
Yhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta hypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka katseli mielettömänä ympärilleen.
"Nyt", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, "keskustelkaamme, sillä luulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?"
Ja hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi kauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.
"Oi!" huudahti Kotkanpää epätoivoisena, "poikani! Anna minulle poikani!"