"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus, suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."
"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"
"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."
"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä kuolleen bisonin kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan perille. Oletko ymmärtänyt?"
"Täydelleen."
"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."
"Minä lähden."
"Hyvästi."
"Näkemiin."
Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla. Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.