He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut sukupuuttoon toisen hyödyksi.
Heidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.
Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien pistimillään.
Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.
Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.
Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi häneen tarkasti hetken aikaa.
"No niin!" sanoi hän katkerasti naurahtaen, "olenko erehtynyt?"
"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on vallassasi. Tapa minut."
"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman."