"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen suureen virheeseen, caballero", tuntematon vastasi; "ensiksikin, että näin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että tuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta."
"En ymmärrä teitä, señor", vieras vastasi hämmästyneenä, "eikö ihmisten tule keskenään auttaa toisiansa?"
"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti", tuntematon vastasi ivallisesti, "mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme villejä, me."
Vieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.
"Siis", hän sanoi, "te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin kauheisiin erämaihin avun puutteessa?"
"Kaltaisteni", tuntematon toisti purevan ivallisesti, "minun kaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä teidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden synnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa! Teillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä vaivatko minua enää."
"Olkoon niin", vieras vastasi ylpeästi, "en vaivaa teitä enempää. Jos olisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään; elämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää keinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole ainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä, minun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla, ellei hän saa sitä."
Tuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle olisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.
Vieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet metsänreunaan.
"No?" hän kysyi heiltä levottomasti.