Don Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja polveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista valloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi kenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.
Ja niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä aatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja, noita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain aatelismiehillä oli oikeus käyttää.
Sen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in seurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe, joka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, — sillä tämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja univormunsa, — kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen omaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don Pedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin rikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen laskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman veljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin etempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman salaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli nääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli joutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten käsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia vastaan.
Don Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen omaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa Meksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on haudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut tilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi, kuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.
Vaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän pintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea, saattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä, kasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui kohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää, jota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru, joka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi vaimentunut.
Mutta mikä suru se oli?
Mitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen elämän?
Meksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu epäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin kauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää tulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla, ajattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä päivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on hänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.
Hacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien naapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina puolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan, ajattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä menneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.
Don Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli olemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan valittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin vuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä täydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.