"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän asti tehnyt meille vain hyvää", toisti nuori tyttö lempeästi, "meidän on häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on pelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta."
"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen."
"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin, on tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen tapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain arkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole tottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän heidän kanssaan puhuisi."
"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa, lapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä, sen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan."
"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä muuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka. Anna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain täyttää meille antamansa lupauksen."
"Aivan niin, señorita", huomautti capatazi, "mutta myöntäkää, että joutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata."
"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa meidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä niin arvottoman petollisesti?"
"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin meidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen äärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan."
"Sitäpaitsi", don Pedro lisäsi, "minä en voi käsittää mikä välttämätön pakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään."
"Kuka tietää, isä kulta", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen, "kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus."