"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen väsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."
"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.
Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli jaloillaan.
"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taas olevansa vapaa!"
"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"
"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne", toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.
Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.
Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on siinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään ihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen uhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä väijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua vuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.
Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan aiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli siihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten istuutui rosvon viereen.
Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä harmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen korvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi onnistua.