Hänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna purjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.
"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä", hän sanoi vähän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "mutta minä huomasin vasta liian myöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi otaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on erittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois tästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne aseita."
"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?"
"Miksi muuten olisin niin tehnyt?" metsästäjä vastasi koruttomasti. "Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen päässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät laitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme. Mutta", hän lisäsi katkerasti hymyillen, "se oli löydetty ja ryöstetty, jonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja sen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön. Ilman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten."
Tämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella äänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.
Hän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi amerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes, ruutia, luoteja ja kirveitä.
"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki tulee ja teidän täytyy käyttää niitä."
Meksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa aina hampaisiin asti.
"Nyt", metsästäjä sanoi, "voitte ainakin puolustautua miesten tavoin, sallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit."
"Ui!" nuori tyttö mumisi, "tiesinhän että hän menettelisi siten."