Manneas seisoi hänen vieressään ja oivalsi hänen tarkoituksensa.
Vitellius kutsui hänet luokseen uskoakseen hänelle tunnussanan, koska vankila nyt oli jätetty vartiosoturien haltuun.
Tämä oli helpoitus. Hetken kuluttua kaikki oli oleva ohi!
Mutta Manneas ei ollut ketterä toimimaan. Hän palasi järkkyneenä.
Jo neljäkymmentä vuotta hän oli toimittanut pyövelin virkaa. Hän oli hukuttanut Aristobuloksen, kuristanut Aleksanterin, polttanut elävältä Matatiaksen, mestannut Zosimuksen, Pappuksen, Josefin ja Antipaterin; mutta hän ei rohjennut tappaa Johannesta! Hänen hampaansa kalisivat, koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hän oli nähnyt vankilakuopan edessä samarialaisten suuren enkelin, täynnä silmiä ja heiluttaen suunnattoman suurta miekkaa, punaista, hammaslaitaista ja hehkuvaa kuin liekki. Kaksi todistajiksi noudettua soturia muka saattoivat vakuuttaa näyn todeksi.
Mutta nämä eivät olleet nähneet muuta kuin erään juutalaisen sotapäällikön, joka oli karannut heidän kimppuunsa, ja joka ei enää ollut elävien parissa.
Herodiaksen raivo puhkesi törkeiden ja loukkaavien parjausten tulvaan. Hän mursi kyntensä lavan ristikoita vasten, ja molemmat kivileijonat näyttivät raatelevan olkapäitä ja kiljuvan kuin hän.
Antipas matki puolisoaan, samoin soturit, farisealaiset, kaikki vaativat kostoa, ja muut paheksuivat sitä, että heidän odottamaansa huvitusta viivyteltiin.
Manneas poistui, peittäen kasvonsa.