Salammbo huomasi sen oikealla puolella suuren kuopan, ja hän oli näkevinään sen reunalta maasta kohoavan kasvoja ikäänkuin ne olisivat olleet teloitettuja päitä. Mutta niiden silmät liikkuivat, ja puoliksi avoimista suista kaikui punilaiskielisiä valituksia.
Teltan oven pielessä seisoi kaksi pihkasoihtua kantavaa neekeriä.
Matho riuhtaisi teltta-aukon verhon syrjään. Salammbo seurasi häntä.
Teltta oli pitkä, sen keskellä oli kannatuspylväs. Sitä valaisi lotuksen muotoinen lamppu, joka oli täynnään keltaista öljyä, jossa uiskenteli tukkoja rohtimia, ja hämärässä erotti kiiltäviä aseita. Miekka nojasi kilven vieressä erästä rahia vastaan; virtahevon nahasta tehtyjä piiskoja, symbaaleja, kulkusia ja kaulaketjuja oli sikin sokin kaislakoreissa; huopapeitettä tahrasi mustan leivän muruset; nurkassa oli pyöreälle kivelle huolimattomasti kasattu kuparirahoja, ja telttakankaan ratkeamista toi tuuli ulkoa hiekkaa ja norsujen löyhkän, joiden kuuli syövän kalistellen kahleitaan.
— "Ken olet?" sanoi Matho.
Sanaakaan vastaamatta Salammbo katseli hitaasti ympärilleen; sitten hänen silmänsä kiintyivät teltan perälle, jossa palmun lehdistä laaditun vuoteen yläpuolella riippui jotain sinertävää ja kimaltelevaa.
Hän riensi sitä kohden. Hän kiljaisi. Matho hänen takanaan polki jalkaansa.
— "Mikä sinut tänne tuo? miksi sinä tulit?"
Salammbo vastasi osoittaen zaimphia kädellään.
— "Noutamaan tuota!" ja toisella kädellään hän veti hunnun kasvoiltaan. Matho peräytyi kyynärpäät taapäin vedettyinä, hämmästyen, melkein kauhistuen.
Salammbosta tuntui ikäänkuin jumalien voima tukisi häntä; ja katsoen suoraan häneen hän pyysi zaimphia itselleen; hän vaati sitä runsain ja ylpein sanoin.