Salammbo heitti zaimphin harteilleen, kokosi nopeasti huntunsa, viittansa, olkaliinansa. — "Minä riennän sinne!" huudahti hän; pujahti ulos ja katosi.
Hän kulki ensin pimeässä ketään tapaamatta, sillä kaikki riensivät tulipaloa kohden; ja huuto kasvoi; suuret tulenloimut valaisivat hänen takanaan taivaan; pitkä penger pidätti hänen kulkuaan.
Hän harhaili sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, etsi tikapuita, nuoraa, kiveä, jotakin jonka avulla hän olisi voinut nousta vallille. Hän pelkäsi Giskoa, ja hän oli kuulevinaan huutoa ja askeleita takanaan. Päivä alkoi vaaleta. Vihdoin löysi hän varustuksen reunasta polun. Hän tarttui hampaillaan pukunsa liepeeseen, joka oli hänelle esteeksi, ja kolmella hyppäyksellä hän oli vallilla.
Alhaalta hämärästä kuului kirkas huuto, sama, jonka hän oli jo kuullut galeeriportaiden juurella; ja kumartuessaan alas hän tunsi Shahabarimin palvelijan, joka talutti yhteen sidottuja ratsuja.
Hän oli koko yön harhaillut molempien vallitusten välillä; sitten tulipalon säikyttämänä hän oli palannut takaisin koettaen tarkastaa, mitä tapahtui Mathon leirissä; ja kun hän tiesi tämän paikan olevan lähinnä hänen telttaansa, niin hän, noudattaakseen papin määräyksiä, ei enää ollut liikahtanut paikaltaan.
Hän nousi seisomaan toisen hevosen selkään. Salammbo liukui häneen asti, ja he pakenivat täyttä laukkaa ja ajoivat punilaisen leirin ympäri löytääkseen jostain aukon.
Matho oli palanut telttaansa. Käryävä lamppu valaisi sitä heikosti, hän luuli Salammbon nukkuvan. Hiljaa siveli hän kädellään palmupuuvuoteella olevaa leijonantaljaa. Hän huusi, kukaan ei vastannut; hän repäisi teltan seinästä kankaan kappaleen irti päästääkseen päivää sisään; zaimph oli kadonnut.
Maa vapisi monilukuisten jalkojen poljennasta. Ilmassa kaikui huutoja, hirnuntaa, aseiden kalsketta, ja torvet puhalsivat hyökkäykseen. Kuten rajuilma pauhasi hänen ympärillään. Sokean vimman vallassa hän syöksyi ottamaan aseensa ja riensi ulos.
Pitkinä riveinä laskeutuivat barbarit juoksujalkaa vuorta alas ja punilaisten neliöt lähestyivät heitä raskaasti ja säännöllisesti lainehtien. Auringon säteiden hajoittama usva muodosti pieniä häilyviä pilviä, jotka vähitellen nousivat ilmaan, ja liput, kypärit ja peitsien kärjet tulivat näkyviin. Joukkojen nopeasti liikkuessa näytti siltä kuin vielä varjossa olevat kohdat seutua siirtyisivät yhtenä kappaleena; toisin paikoin olisi luullut virtojen juoksevan ristiin, ja niiden välillä seisoi liikkumattomia, suuria, piikkisiä lohkareita. Matho erotti päälliköt, sotilaat, airueet ja takimmaiset kuormarengitkin, jotka olivat nousseet aasien selkään. Mutta sen sijaan, että olisi pysynyt paikallaan ja suojannut jalkaväkeä, Narr' Havas kääntyikin äkkiä oikealle ikäänkuin tahtoisi antaa Hamilkarin murskata joukkonsa.
Hänen ratsumiehensä ajoivat hitaasti eteenpäin liikkuvien norsujen ohitse; ja kaikki hevoset, päitsettömät kaulat ojossa, nelistivät niin hurjaa vauhtia, että niiden vatsat näyttivät hipaisevan maata. Sitten lähestyi Narr' Havas päättäväisesti erästä vahtisotilasta. Hän heitti miekkansa, peitsensä, ja heittokeihäänsä maahan ja katosi karthagolaisten joukkojen keskeen.