VESIJOHTO.
Kaksitoista tuntia myöhemmin ei palkkasotureista ollut enää muuta jälellä kuin röykkiö haavoittuneita, kuolleita ja kuolevia.
Kun Hamilkarin oli onnistunut äkillisen liikkeen kautta päästä laakson pohjalta, niin hän oli asettunut läntiselle, Hippo-Zarytuksen puoliselle rinteelle, ja kun pinta-ala oli täällä laajempi, niin hän oli houkutellut barbarit sinne. Narr' Havas oli saartanut heidät ratsuväellään; samalla aikaa suffeetti löi heidät takaisin ja murskasi heidät. Zaimphin kadottamisen kautta he olivat jo edeltäkäsin voitettuja; nekin, jotka eivät olleet siitä välittäneet, tunsivat ahdistuksen ja heikkenemisen hiipivän sieluun. Hamilkar, joka ei pitänyt minään kunnianaan saada taistelukenttää haltuunsa, oli vetäytynyt hiukan loitommalle vasempaan, ylängölle, josta hän voi vallita vihollisiaan.
Leirien paikat tunsi kallellaan olevista paaluvarustuksista. Laaja, musta tuhkakerros höyrysi libyalaisten alueen kohdalla; pöyhitty maa muodosti kuten aallon harjanteita, ja teltat siekaleisine seinineen näyttivät epämääräisiltä, puoliksi kalliosärkkiin hukkuneilta pursilta. Panssareja, hankoja, torvia, puun-, raudan- ja kuparinpalasia, jyviä, olkia ja vaatteita oli hajallaan ruumiiden keskellä; siellä täällä paloi vielä sammumaisillaan tulinuoli jotain muonastokasaa vastaan; paikoittain maa aivan peittyi kilpien alle; hevosten haaskat muodostivat jatkuvia kukkularivejä; kaikkialla näki jalkoja sandaaleja, käsivarsia, panssaripaitoja ja päitä, joissa leukahihna vielä piteli kypäriä ja jotka vierivät kuin pallot; hiuksia riippui orjantappuroissa; keskellä verilaimiskoja norsut vatsat puhkaistuina korisivat maaten kaatuneiden torniensa vieressä; kaikkialla jalka luiskahti johonkin liukkaasen, ja vaikka ei ollutkaan satanut, niin maassa oli suuria lokaläisköjä.
Tämä sekava ruumisalue ulottui ylhäältä alas, pitkin koko vuorta.
Vielä elossa olevat liikkuivat yhtä vähän kuin kuolleetkin. Kyyryllään eri ryhmissä he katselivat kauhuissaan toisiaan ja olivat ääneti.
Etäämpänä, pitkän ruohokentän päässä välkkyi Hippo-Zarytuksen järvi laskevan auringon valossa. Sen oikealla puolella kohosivat yhteen ahdistuneet valkoiset talot niitä ympäröivän muurin yläpuolitse; sen takana aukeni rajaton merenulappa; — ja nojaten leukaansa käteensä barbarit huokasivat ajatellen kukin isänmaataan. Harmaa tomupilvi painautui alas.
Illan tuuli puhalsi; silloin kaikkien rinnat laajenivat; ja sen mukaan kuin viileys lisääntyi, näki syöpäläisten hylkäävän kylmenevät ruumiit ja juoksevan kuumalla hiekalla. Suurien kivien päällä istui korppeja liikkumattomina katsellen kuoleviin päin.
Yön tultua hiipi barbarien keskeen keltakarvaisia koiria, noita saastaisia eläimiä, jotka seurasivat armeijoja. Ensiksi ne nuoleskelivat verta vielä lämpösistä silvotuista jäsenistä; mutta pian alkoivat ne syödä ruumiita penkoen ensin kuolleiden vatsaa.
Pakolaisia alkoi ilmestyä yksitellen kuten varjoja; naisetkin uskalsivat palata, sillä niitä oli vielä jälellä varsinkin libyalaisilla vaikka numidialaiset olivatkin panneet heidän joukossaan sellaisen kamalan verilöylyn toimeen.