Hanno oli ottanut ylijohdon käsiinsä; mutta hän uskoi maa-armeijan alipäällikkönsä Magdassanin huostaan johtaakseen itse maallenousujoukkoja, sillä hän ei enää sietänyt kantotuolin sysäyksiä. Hänen tautinsa, joka oli syönyt huulet ja sieramet häneltä pois, oli muodostanut hänen kasvoihinsa suuren, mustan aukon; kymmenen askeleen päästä näki aivan hänen kurkkunsa pohjaan, ja hän tiesi olevansa niin inhottavan näköinen, että hän verhosi naisten tavoin kasvonsa hunnulla.
Hippo-Zarytus noudatti yhtä vähän hänen vaatimuksiaan kuin barbarienkaan; joka aamu asukkaat laskivat koreissa näille ruokavaroja, ja huutaen torneista puolustivat itseään tasavallan vaatimuksilla ja rukoilivat heitä poistumaan. Merkkien avulla he tekivät samoja vakuutuksia karthagolaisille, jotka olivat merellä.
Hanno tyytyi sulkemaan sataman uskaltamatta tehdä hyökkäystä. Mutta hän taivutti Hippo-Zarytuksen tuomarit majoittamaan luokseen kolme sataa sotilasta. Sitten hän kääntyi Rypäleitten niemeä kohden ja teki pitkän kaarroksen saartaakseen barbarit, toimenpide, joka oli tarpeeton jopa vaarallinenkin. Kateus esti häntä rientämästä suffeetin avuksi; hän pidätti hänen vakoilijansa, häiritsi häntä hänen aikeissaan, paljasti kaikki hankkeet. Lopulta Hamilkar kirjoitti Suurelle Neuvostolle ja vaati sitä vapauttamaan hänet Hannosta, ja Hanno palasi Karthagoon raivoissaan vanhimpien halpamaisuudesta ja virkaveljensä hulluudesta. Siis niin monien toivojen jälkeen oltiin entistään surkeammassa asemassa; mutta kaikki koettivat olla sitä ajattelematta, siitä puhumattakaan.
Ikäänkuin onnettomuutta ei jo olisi ollut kylliksi yhdeksi kertaa, saatiin tietää että Sardiniassa olevat palkkasoturit olivat ristiinnaulinneet johtajansa, anastaneet linnoitetut paikat ja kaikkialla surmanneet kananeanrotuiset miehet. Rooman kansa uhkasi nousevansa heti sotaan tasavaltaa vastaan, ellei tämä maksanut tuhattakahtasataa talenttia ja luovuttanut koko Sardinian saarta. Se oli suostunut liittoon barbarien kanssa, ja lähetti heille matalapohjaisia laivoja täynnä jauhoja ja kuivattua lihaa. Karthagolaiset ajoivat heitä takaa ja ottivat viisisataa miestä vangiksi; mutta kolme päivää myöhemmin Bysacenasta tuleva laivasto, joka toi ruokavaroja Karthagoon, kärsi myrskyssä haaksirikon. Jumalat nousivat silminnähtävästi tasavaltaa vastaan.
Silloin Hippo-Zarytuksen asukkaat aiheettoman hälyytyksen avulla houkuttelivat Hannon kolme sataa miestä muureille; sitten hyökäten heihin takaa tarttuivat heidän jalkoihinsa ja heittivät heidät äkkiä muurin reunan yli alas. Muutamia, jotka eivät kuolleet, ajettiin takaa ja ne hukkuivat mereen.
Utica kärsi sotilaista, sillä Magdassan oli tehnyt samoin kuin Hanno ja piiritti hänen käskystään kaupunkia kuulematta Hamilkarin rukouksia. Näille annettiin mandragoralla sekoitettua viiniä, ja sitten ne unessa kuristettiin. Samaan aikaan saapuivat barbarit, Magdassan pakeni, kaupungin portit avattiin; ja siitä alkaen molemmat tyrilaiset kaupungit osoittivat uusille ystävilleen järkähtymätöntä uskollisuutta ja vanhoille liittolaisilleen selittämätöntä vihaa.
Tämä luopuminen punilaisista oli kehotuksena, esimerkkinä muille. Vapautuksen toiveet virkosivat eloon. Tähän asti arkailevat kansakunnat eivät enää epäröineet. Kaikki alkoi horjua. Suffeetti sai sen kuulla, eikä hän enää odottanut mitään apua. Hän oli nyt ehdottomasti tuomittu perikatoon.
Hän päästi heti luotaan Narr' Havaksen, jonka tuli varjella kuningaskuntansa rajoja. Hän itse päätti puolestaan palata Karthagoon, koota uusia sotajoukkoja ja alkaa sodan uudestaan.
Hippo-Zarytuksen luo asettuneet barbarit näkivät hänen armeijansa laskeutuvan vuoristosta alas.
Minne karthagolaiset aikoivat mennä? Nälkä epäilemättä ajoi heitä; ja kärsimyksistään raivoissaan ja heikkoudestaan huolimatta he aikoivat ryhtyä taisteluun. Mutta he kääntyivätkin oikealle: he siis pakenivat. Heidät voi ennättää, tuhota kokonaan. Barbarit riensivät ajamaan heitä takaa.