Orja, joka vapisi kamalasti, änkytti:
— "Minä olen hänen isänsä!"
Hamilkar astui yhä eteenpäin; toinen seurasi häntä selkä köyryssä, polvet koukussa ja pää ojolla. Sanomaton tuska kuvastui hänen vääntyneissä kasvoissaan, ja hän oli tukehtua pidätettyyn itkuun, niin kovasti teki hänen mielensä kysellä ja huutaa: "Armoa!"
Lopulta hän uskalsi koskettaa Hamilkaria arasti kyynärpäähän.
— "Aijotko hänet…?" Hänellä ei ollut voimia jatkaa, ja Hamilkar pysähtyi aivan hämmästyen tätä surua.
Hän ei koskaan ollut ajatellut, — niin suuri oli heitä erottava juopa, — että heidän kahden välillä voisi löytyä jotain yhteistä. Jopa se tuntui loukkaukseltakin, sekaantumiselta hänen etuoikeuksiinsa. Hän vastasi katseella, joka oli kylmempi ja raskaampi kuin pyövelin kirves; orja vaipui pyörtyneenä tomuun hänen jalkoihinsa. Hamilkar harppasi hänen ylitseen.
Nuo kolme mustapukuista miestä odottivat suuressa salissa seisoen kivilaattaa vastaan. Siellä Hamilkar repi vaatteensa ja heittäytyi katkerasti huutaen permantoliuskoille:
— "Oi! pikku Hannibal parka! oi! minun poikani! minun lohdutukseni! minun toivoni! minun elämäni! Surmatkaa minutkin! Ottakaa minutkin! Voi onnettomuutta! onnettomuutta!" Hän raastoi kynsillään kasvojaan, repi hiuksiaan ja parkui kuten itkijänaiset hautajaisissa. "Viekää hänet siis pois! minä kärsin liian paljon! lähtekää! tappakaa minutkin kuten hänet." Molokin palvelijat ihmettelivät, että suurella Hamilkarilla oli niin heikko sydän. He melkein heltyivät.
Kuului avojalkojen lätinää ja lyhyttä läähätystä, kuten juoksevan villipedon hengitystä; ja kolmannen; käytävän kynnykselle norsunluupihtipielien väliin ilmestyi mies, kalmankalpea, pelottavana ojentaen kätensä; hän huusi:
— "Minun lapseni!"