Heitä oli kolmesataa linkomiestä, jotka edellisenä päivänä olivat saapuneet ja siksi nukkuneet lähtöpäivänä liian kauan. Heidän saapuessaan Khamonin torille olivat barbarit jo lähteneet ja he olivat aivan turvattomia, sillä heidän savikuulansa oli pantu kameelien selkään muun kuormaston yhteyteen. He pääsivät Satheb katua myöten kuparilevyillä päällystetylle tammiportille asti; silloin kansa yhdellä hyökkäyksellä syöksyi heidän kimppuunsa.
Sotilaat muistivat todella kuulleensa suuren huudon; Spendius, joka pakeni joukkojen etunenässä, ei ollut sitä kuullut.
Sitten pantiin ruumiit jumalankuvien Pataikien syliin, jotka olivat Khamonin temppelin edustalla. Heitä syytettiin kaikista palkkasoturien rikoksista: mässäämisestä, varkauksista, pyhän solvaamisesta, ilkitöistä, Salammbon puiston kalojen tappamisesta. Heidän ruumiitaan silvottiin häpeällisellä tavalla; papit polttivat heidän hiuksensa kiduttaakseen heidän sielujaan; heidän jäseniään pantiin lihakauppioiden myymäläin eteen riippumaan; muutamat purivatkin niitä, ja illalla kaiken lopuksi sytytettiin kadunkulmiin rovioita ruumiiden polttamiseksi.
Niiden liekit loistivat kauvaksi lahdelle. Mutta kun muutamat talot syttyivät tuleen, niin heitettiin sukkelaan muurien yli kuolleiden raadot ja jälellä olevat kuoleman kanssa kamppailevat; Zarxas oli seuraavaan päivään asti piilotellut lahden rannalla kaislikon suojassa; sitten hän oli harhaillut erämaassa etsien hiekassa olevien jälkien mukaan armeijaa. Aamulla hän kätkeytyi luoliin; illalla hän lähti kulkemaan haavojensa vuotaessa verta, nälissään, sairaana, elättäen itseään juurilla ja raadoilla; eräänä päivänä hän näki vihdoin peitsiä taivaan rannalla ja kulki niitä kohden. Järkensä oli pelon ja kurjuuden vaikutuksesta himmentynyt.
Sotilaiden suuttumus, jota he hänen puheensa aikana hillitsivät, puhkesi nyt täyteen raivoonsa; he tahtoivat murskata suffeetin seuralaisineen. Muutamat astuivat väliin sanoen, että häntä oli kuunneltava jotta saisivat tietää saavatko edes palkkansa. Silloin kaikki huusivat: "Rahamme!" Hanno vastasi tuoneensa ne mukanaan.
Sotilaat juoksivat etuvartioston luo ja suffeetin kuormasto tuotiin barbarien ajamana telttojen keskelle. Odottamatta orjien apua he avasivat sukkelaan korit; niissä oli hyasintinvärisiä pukuja, sieniä, kampoja, harjoja, hajuvesiä, antimoniumipuikkoja, joilla silmäripsiä värjättiin; — kaikki se kuului vartiostolle, sillä he olivat rikkaita miehiä ja olivat tottuneet tällaiseen ylellisyyteen. Sitten löydettiin erään kameelin selästä suuri pronssinen amme: suffeetti oli sen tuonut kylpeäkseen matkallaan; sillä hän oli ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuuskeinoihin, muun muassa tuoden häkeissä Hecatompyloksen kärppiä, joita poltettiin elävältä valmistettaessa hänen juomaansa. Mutta kun hänen tautinsa herätti hänessä suuren ruokahalun, niin oli hän myöskin ottanut mukaansa paljon ruokaa ja juomaa, suolakastiketta, lihaa ja hunajassa valmistettuja kaloja, pieniä kommagenilaisia höysteruukkuja, sulatettua hanhen ihraa, jota säilytettiin jään ja hakattujen olkien sisällä. Ruokatavaroita oli paljon; sen mukaan kuin koreja avattiin tulivat ne näkyviin, ja nauru raikui kuin ristiin lyövät aallokot.
Mitä palkkasoturien palkkaan tuli, niin oli sitä melkein kaksi suurta säkillistä; toisessa näkyi joukossa niitä pyöreitä nahkaliuskoja, joita tasavalta käytti rahan verosta; ja kun barbarit näyttivät tästä suuresta hämmästyvän, niin Hanno selitti, että, kun heidän tilinsä olivat niin vaikeat, ei Neuvostolla ollut ollut aikaa niitä tarkastaa. Edeltäpäin lähetettiin siis tämä.
Silloin kaikki kaadettiin ja sotkettiin maahan; muulit, palvelijat, kantotuoli, ruokavarat, tavarat. Sotilaat ottivat säkeistä rahaa ja alkoivat niillä viskellä Hannoa. Tuskin pääsi hän aasin selkään; hän pakeni takertuen aasin harjaan, ulvoen, itkien, keikkuen, saaden mustelmia ja huutaen kaikkien jumalten kirousta armeijan yli. Hänen leveät helmikäätynsä hyppelivät hänen korviinsa asti. Hampaillaan hän piteli liian pitkää laahaavaa viittaansa ja etäältä huusivat barbarit hänelle: — "Mene, senkin raukka! sika! Molokin haaska! hikoile kullassasi ja taudissasi! nopeampaan! nopeampaan!" Hänen saattojoukkonsa ajoi epäjärjestyksessä hänen rinnallaan.
Mutta barbarien raivo ei talttunut. He muistivat, että monet Karthagoon palanneet eivät olleetkaan tulleet takaisin; heidät oli epäilemättä surmattu. Sellainen suunnaton rikos sai heidät vimmoihinsa, ja he alkoivat nyhtää maasta telttojen kannattimia, kääriä viittojaan, valjastaa hevosiaan; kukin otti kypärinsä ja miekkansa, lyhyessä ajassa olivat kaikki lähtövalmiita. Ne, joilla ei ollut aseita, riensivät metsään taittamaan keppejä.
Ja päivä nousi; Siccan asukkaat heräsivät ja juoksivat kaduilla. "Ne lähtevät Karthagoon," huusivat he, ja tämä tieto levisi hyvin pian lähiseutuihin.