"Kun sinä ilmestyt, niin hiljaisuus hiipii yli maan; kukat sulkeutuvat, laineet tyyntyvät, uupuneet ihmiset hengittävät syvään puoleesi kääntyneinä, ja maa valtamerineen ja vuoristoineen katselee kuin kuvastimessa itseään sinun kasvoissasi. Sinä olet valkoinen, vieno, valoisa, tahraton, auttava, puhdistava, tyynnyttävä!"
Kuun sirppi oli silloin Kuumien Lähteiden vuoren yläpuolella, sen molempien kukkuloiden välisen notkon kohdalla, lahden toisella puolella. Sen alapuolella oli pieni tähti ja sen ympärillä kalpea kehä. Salammbo jatkoi:
— "Mutta pelottava valtijatar sinä olet!… Sinun voimastasi syntyvät hirviöt, kauhistuttavat kummitukset, valheelliset unet; silmäsi kuluttavat rakennusten kiviä, ja apinat ovat sairaita joka kerta kuin uudestaan synnyt.
"Minne sinä kuljet? Miksi taukoamatta muutat muotoa? Vuoroin pienenä ja kaarevana soljut kautta avaruuden kuin mastoton pursi, tai tähtien keskellä muistutat laumaansa kaitsevaa paimenta. Vuoroin taas loistavana ja pyöreänä kipaiset vuorien harjanteita kuin vaunun pyörä.
"Oi Tanit, rakastathan minua? Minä olen niin paljon sinua katsellut! Vaan ei! sinä kuljet avaruudessasi, ja minä pysyn liikkumattoman maan päällä.
"Taanak, ota nebalisi ja soita aivan hiljaa hopeakielillä, sillä sydämeni on murheellinen!"
Orjatar otti ebenpuusta tehdyn harpuntapaisen soittimen, joka oli häntä korkeampi ja kolmikulmainen kuin delta; hän kiinnitti sen kärjen kristallipalloon ja alkoi molemmin käsin soittaa.
Säveleet seurasivat toisiaan pehmeinä ja nopeina kuin mehiläisten surina, ja yhä täyteläisempinä ne liitivät yöhön yhtyen aaltojen huokaukseen ja Akropoliin huipulla olevien suurten puiden huminaan.
— "Taukoa!" huudahti Salammbo.
— "Mikä sinun on, valtijatar? Leyhyvä tuulahdus, ohikiitävä pilvi, kaikki nyt sinua tuskastuttaa ja kiihoittaa!"