— "Ihmisten rakkauden!" kertasi Salammbo haaveillen.
— "Hän on Karthagon sielu", jatkoi pappi; "ja vaikka hän kaikkialla valaisee, niin täällä hän asustaa, pyhitetyn vaipan alla."
— "Oi isä!", huudahti Salammbo, "saanhan minä sen nähdä? viethän minut sen luo! Jo kauvan olen sitä kaihonnut; minua kalvaa uteliaisuus päästä sen muotoa näkemään. Armahda minua! auta minua! lähtekäämme!"
Shahabarim lykkäsi hänet luotaan kiivaalla, ylpeällä liikkeellä.
— "Ei koskaan! Etkö tiedä, että sen nähdessään kuolee?
Yhteissukupuoliset Baalit näyttäytyvät ainoastaan meille, jotka
olemme järkemme puolesta miehiä, ja heikkoutemme puolesta naisia.
Sinun halusi on pyhäinrikos; tyydy siihen tietoon, mikä sinulla on!"
Salammbo vaipui polvilleen, painoi etusormet korvilleen katumuksen merkiksi; ja hän nyyhkytti masentuneena papin sanoista, tuntien häntä kohtaan samalla vihaa, pelkoa ja nöyryytystä. Shahabarim seisoi tunnottomampana kuin penkereen kivet. Hän katsoi jalkojensa juuressa vapisevaan naiseen, ja hän tunsi melkein iloa nähdessään hänen siten kärsivän tuon jumaluutensa puolesta, jota ei hänkään, Shahabarim, voinut täydelleen omistaa. Linnut jo alkoivat laulaa, kylmä tuulen viima puhalsi, ja pienet pilvet ajelehtivat vaalenevalla taivaalla.
Äkkiä hän huomasi taivaan rannassa, Tuniksen takana, kuten kepeätä usvaa, joka mätäsi pitkin tasankoa; sitten siitä muodostui aivan kuin harmaa pystysuorana riippuva suuri tomuverho, ja tästä tiheästä liikehtivästä kokonaisuudesta erottautui dromedaarin päitä, peitsiä ja kilpiä. Se oli barbarien armeija, joka lähestyi Karthagoa.
IV.
KARTHAGON MUURIEN JUURELLA.
Aasilla ratsastavia tai jalan juoksevia talonpoikia saapui kalpeina, hengästyneinä, pelosta hulluina kaupunkiin. He pakenivat armeijan tieltä. Kolmessa päivässä oli se suorittanut matkan Siccasta Karthagoon hävittääkseen siellä kaiken.