Mutta monet tyhmyydessään tai ennakkoluulon vallassa luulivat kaikkia karthagolaisia hyvin rikkaiksi ja kulkivat heidän jälestään rukoillen heiltä jotain. He pyysivät kaikkea, mikä näytti kauniilta, sormuksia, vöitä, sandaaleja, puvun hetaleita ja kun puhtaaksi kynitty karthagolainen huudahti: — "Eihän minulla ole enää mitään. Mitä sinä vielä tahdot?" vastaavat he: — "Vaimosi!" Toiset sanoivat: — "Henkesi!"
Sotilaiden tilit annettiin päälliköille, nämät lukivat ne sotilaille, jotka ne lopullisesti hyväksyivät. Silloin vaativat he itselleen telttoja; he saivat niitä. Sitten kreikkalaisten johtomiehet pyysivät muutamia Karthagossa valmistettuja kauniita asevarustuksia; Suuri Neuvosto luovutti summan niiden hankkimiseksi. Mutta oikeudenmukaistahan oli, väittivät ratsumiehet, että tasavalta korvaisi heille heidän hevosensa; eräs vakuutti menettäneenä kolme eräässä piirityksessä, toinen viisi eräällä retkellä, toinen neljätoista vaarallisilla vuoristomatkoilla. Heille tarjottiin Hecatompyloksen oriita; he halusivat mieluimmin kaiken rahana.
Sitten vaativat he, että heille suoritettaisiin rahana (hopeakolikoissa eikä nahkarahoissa) kaikki velkana oleva vilja, korkeimman sodan aikana olleen hinnan mukaan, vaatien siten vehnäjauho-mitasta neljä sataa kertaa enemmän kuin olivat antaneet koko vehnä jyväsäkistä. Tämä kohtuuttomuus sai Neuvoston aivan epätoivoon; mutta heidän täytyi kuitenkin myöntyä.
Silloin sotilaiden ja Suuren Neuvoston edustajat sopivat kaikesta, ja vannoivat Karthagon suojelusjumalan ja barbarien jumalien kautta. Itämaalaisin tavoin ja runsain sanoin pyysivät he sitten toisiltaan anteeksi ja hyväilivät toisiaan. Sitten sotilaat vaativat ystävyyden merkiksi kaikkien niiden rankaisemista, jotka olivat yllyttäneet heitä tasavaltaa vastaan.
Karthagolaiset eivät olleet ymmärtävinään heitä. Sotilaat selittivät selvemmin, että tahtoivat saada Hannon pään.
Useasti päivässä he lähtivät leiristään. He kuljeksivat muurin juurella, huusivat heittämään heille Hannon pään ja levittivät vaatteensa siitä vastaanottamaan.
Suuri Neuvosto olisi ehkä myöntynyt, jollei viimeinen vaatimus olisi ollut edellisiä vielä kohtuuttomampi: he vaativat johtajilleen puolisoiksi impiä, jotka valittaisiin kuuluisista perheistä. Se oli Spendiuksen keksimä ajatus, ja useiden mielestä oli se varsin selvä ja luonnollinen vaatimus. Mutta tämä heidän vaatimuksensa päästä sekaantumaan punilaiseen vereen sai kansan aivan raivoihinsa; heille vastattiin aivan suoraan, ettei heillä enää ollut mitään saatavaa. Silloin sotilaat huusivat tulleensa petetyiksi; jollei kolmen päivän kuluttua heidän palkkaansa makseta, niin lähtevät he itse sitä Karthagosta ottamaan.
Palkkasoturien taipumattomuus ei ollut niin luonnotonta kuin heidän vastustajansa uskoivat. Hamilkar oli tehnyt heille rajattomia lupauksia; tosin ei niissä ollut mitään varmaa sanottu, mutta niitä oli juhlallisesti ja yhä uudestaan tehty. He olivat uskoneet Karthagoon tullessaan, että kaupunki luovutetaan heille ja he saavat jakaa sen aarteet; ja he kun näkivät, että tuskin heidän palkkaansakaan suoritettiin, niin se oli pettymys sekä, heidän ylpeydelleen että ahneudelleen.
Eivätkö Dionysios, Pyrrhos, Agathokles ja Alexanderin päälliköt olleet saaneet suunnattomia rikkauksia? Herkules, jonka kananealaiset sekoittivat yhteen auringon kanssa, oli se ihanne, joka väikkyi armeijan mielessä. He tiesivät, että halvat sotilaat olivat laskeneet päälleen kuningaskruunut, ja kuullessaan valtakuntien sortuvan uneksi gallialainen tammimetsissään ja ethopialainen hiekkatasangollaan. Mutta olihan olemassa kansa, joka aina oli valmis ottamaan urhoollisia miehiä palvelukseensa; ja heimonsa luota karkoitettu varas, teillä harhaileva murhamies, jumalten vainooma pyhäinsolvaisija, kaikki nälkäiset ja epätoivoiset koettivat päästä satamaan, jossa Karthagon lähetti värväsi sotilaita. Tavallisesti Karthago piti lupauksensa. Mutta tällä kertaa sen suunnaton ahneus oli sen syössyt turmiokkaasen häpeään. Numidialaiset, libyalaiset, kaikki Afrikan heimot uhkasivat Karthagoa. Meri yksinään oli vapaa. Siellä oli sillä vastassaan roomalaiset; ja kuten murhaajien saartama mies tunsi se joka taholta kuoleman vaanivan itseään.
Täytyi lopulta turvautua Giskon apuun; barbarit suostuivat ottamaan hänet välittäjäkseen. Eräänä aamuna näkivät he sataman ketjujen laskeutuvan alas, ja kolme matalaa purtta purjehti Taenian kanavan kautta lahteen.