Heillä oli valkoiset villavaipat, pitkät tikarit, nahka-kaulavaruket, puiset korvakellukat, hyenan nahasta tehdyt jalkineet; ja seisahtuessaan oven suuhun he nojasivat peitsiinsä kuten lepäävät paimenet. Narr' Havas oli kaunein kaikista; helmillä koristetut hihnat kietoutuivat hänen hentojen käsivarsiensa ympärille; kultarenkaasta, joka sitoi päähän avaraa vaippaa, riippui kameelikurjen sulka, joka ulottui hänen olalleen; ainainen hymy leikki hänen huulillaan; hänen katseensa näyttivät teräviltä kuin nuolet ja hänen koko olennossaan ilmeni jotain vainuavaa ja notkeata.
Hän selitti tulleensa liittyäkseen palkkasotureihin, sillä tasavalta oli jo kauvan uhannut hänen kuningaskuntaansa. Sen vuoksi avusti hän omaksi edukseen palkkasotureja, ja voisi heille olla hyödyllinenkin.
— "Minä hankin teille norsuja (metsäni ovat niitä täynnä), viiniä, öljyä, jyviä, taatelia, pikeä ja rikkiä piirityksiä varten, kaksikymmentätuhatta sotilasta ja kymmenen tuhatta hevosta. Minä käännyn sinun puoleesi, Matho, siksi, että zaimphin valtaaminen on tehnyt sinut ensimäiseksi armeijassa". Hän lisäsi: "Olemmehan sitäpaitsi vanhoja ystäviä."
Mutta Matho loi katseensa Spendiukseen, joka kuunteli istuen lampaan vuodilla, koko ajan päällään nyökäten hyväksymiset! merkiksi. Narr' Havas puhui. Hän vetosi jumaliin, hän kirosi Karthagoa. Sadatellessaan taittoi hän heittokeihään. Kaikki hänen miehensä päästivät yhtaikaa suuren karjunnan, ja Matho tämän vihan lumoamana, huudahti suostuvansa liittoon hänen kanssaan.
Silloin tuotiin valkoinen härkä ja musta lammas, päivän tunnusmerkki ja yön tunnusmerkki. Erään kuopan ääressä puhkaistiin niiltä kurkut. Kun kuoppa oli verta täynnä pistivät he käsivartensa siihen. Sitten Narr' Havas laski kätensä Mathon povelle, ja Matho kätensä Narr' Havaksen povelle. He painoivat tämän merkin telttojensa kankaasen. Sen tehtyään he viettivät yön syömingeissä, ja loput lihasta, nahka, luut, sarvet ja sorkat poltettiin.
Suunnaton riemuhuuto oli ottanut Mathon vastaan hänen palatessaan jumalattaren hunnun kanssa leiriin; nekin, jotka eivät olleet kananealaisten uskontoa, tunsivat epämääräisen innostuksensa vallassa jumaluusvoiman tulleen odottamatta heidän luokseen. Kukaan ei ajatellutkaan anastaa itselleen zaimphia; se salaperäinen tapa, jolla hän oli saanut sen haltuunsa oli barbarien mielestä kylliksi riittävä todistus siitä, että hän oli sen laillinen omistaja. Siten ajattelivat afrikalaista rotua olevat sotilaat. Toiset, joiden viha ei ollut niin vanha kuin heidän, eivät tienneet mitä päättää. Jos heillä olisi ollut laivoja, he olisivat viipymättä lähteneet pois.
Spendius, Narr' Havas ja Matho lähettivät sanansaattajia kaikkien punilaisella alueella asuvien heimojen luo.
Karthago näännytti näitä kansoja. Se vaati niiltä suunnattomia veroja; ja kalpa, piilu tai risti rankaisi niitä, jotka hidastelivat taikkapa vaan mutisivatkin vastaan. Heidän täytyi viljellä sitä, mikä tasavallalle sopi, hankkia sitä, mitä se vaati; kellään ei ollut oikeutta omistaa asetta; jos joku kylä nousi kapinaan, myytiin sen asukkaat orjiksi, vallanpitäjiä arvosteltiin kuin viinikuurnia, sen mukaan kuinka paljon he saivat puserrettua. Karthagon välittömän vallan alaisten seutujen takana asustivat liittolaiset, jotka maksoivat vain keskinkertaista veroa; liittolaisten takana kuljeskelivat paimenkansat, jotka voi yllyttää heidän kimppuunsa. Tätä järjestelmää noudattaen saatiin runsaasti viljaa, hevossiitoslaitoksia hoidettiin huolella, ja viinitarhat olivat verrattomia. Vanha Cato, joka oli mestari teettämään työtä ja käyttämään siihen orjia, yhdeksänkymmentä kaksi vuotta myöhemmin aivan hämmästyi ne nähdessään, ja ne surmahuudot, jotka hän taukoamatta Roomassa lausui, olivat vain ahneen kateuden aiheuttamia huudahduksia.
Viimeisen sodan aikana olivat kiristykset kasvaneet kaksinkertaisiksi, jonka vuoksi melkein kaikki Libyan kaupungit olivat antautuneet Regulukselle. Rangaistukseksi vaadittiin heiltä tuhannen talenttia, kaksikymmentätuhatta härkää, kolmesataa säkkiä kultahietaa, runsaat määrät viljaa etukäteen, ja heimojen päämiehet naulittiin ristiin tai heitettiin leijonien ruuaksi.
Tunis varsinkin kirosi Karthagoa! Ollen vanhempi kuin pääkaupunki ei se voinut antaa sille sen suuruutta anteeksi; se oli aivan Karthagon muureja vastapäätä, soiden keskellä, veden varrella, katsellen sitä kuten myrkyllinen peto. Maanpakoon ajamiset, surmaamiset ja kulkutaudit eivät sitä heikontaneet. Se oli kannattanut Arkagathosta, Agathokleen poikaa. Saastaisten ruokien-syöjät saivat sieltä heti aseita.