Spendius vavahti tämän nimen kuullessaan. Hän sanoi läähättäen: "Hamilkar! Hamilkar!" ja Matho oli poissa! Mitä hänen tuli tehdä? Ei ollut mitään keinoa päästä pakoon! Tämä äkkinäinen tapaus, suffeetin pelkonsa ja varsinkin nopean päättämisen välttämättömyys sai hänet päästä pyörälle; hän näki jo itsensä tuhansien miekkojen lävistämänä, teloitettuna, kuolleella. Mutta kaikki huusivat häntä; kolmekymmentätuhatta miestä odotti hänen määräyksiään; hänessä heräsi raivo omaa itseään vastaan; hän takertui taas voiton toivoon, sehän lupasi hänelle kaiken mahdollisen onnen, ja hän luuli itseään Epaminondasta rohkeammaksi. Peittääkseen kalpeuttaan hän värjäsi kasvonsa cinnoberilla, sitten hän sitoi sääryssuojukset kiinni, otti haarniskan ylleen, siemasi pikarillisen puhdasta viiniä ja kiisi joukkonsa jälestä, joka riensi liittymään Utican joukkoon.
Ne kohtasivat niin pian toisensa, että suffeetilla ei ollut aikaa edes järjestää miehiään sotarintamaan. Hän hidastutti vähitellen marssin vauhtia. Norsut pysähtyivät; ne heiluttivat raskasta kameelikurjen sulilla koristettua päätään ja löivät kärsällään niskaansa.
Aukkojen kautta näkyivät kevytalaisten kohortit, edempänä klinabarien suuret kypärit, päivässä välkkyvät miekat, asepaidat, sulkatöyhdöt, liehuvat liput. Mutta karthagolaisten armeija, jossa oli yksitoistatuhatta kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi miestä, ei näyttänyt niin suurelta, sillä se muodosti pitkän suunnikkaan, jolla oli kapeat sivut ja jossa sotilaat seisoivat hyvin lähekkäin.
Kun barbarit näkivät heidät niin heikkoina valtasi heidät aivan mieletön ilo; Hamilkaria ei näkynyt. Hän oli ehkä jäänyt Karthagoon? Mitä se muutoin heitä liikutti! Heidän rohkeuttaan lisäsi se halveksiminen, jota he tunsivat noita kauppiaita kohtaan; ja ennenkuin Spendius oli antanut käskynsä, niin olivat kaikki sen jo ymmärtäneet ja suorittivat sen.
He muodostivat pitkän suoran rivin, joka ulottui punilaisen armeijan siipien sivuitse, voidakseen täten kokonaan saartaa sen. Mutta kun he olivat kolmensadan askeleen päässä heistä, niin norsut, sen sijaan että olisivat astuneet eteenpäin, peräytyvätkin; sitten tekivät klinabarit kokokäännöksen ja seurasivat niitä; ja palkkasoturien hämmästys kasvoi kun näkivät kaikkien jousimiesten ja linkomiesten juoksevan heidän jälestään. Karthagolaiset siis pelkäsivät, pakenivat! Pelottava pilkkahuuto kuului barbarien joukosta, ja dromedarinsa selästä huusi Spendius: — "Tiesinhän minä sen! Eteenpäin! eteenpäin!"
Yht'aikaa lensi nyt peitsiä, heittokeihäitä, linkokuulia läpi ilman. Norsut alkoivat juosta nopeammin nuolien osuessa heidän selkäänsä; suuri tomu pilvi nousi ja ne katosivat kuin varjot pilveen.
Mutta taempaa kuului kovaa jalanastuntaa, jonka yli vimmalla kaikuvien torvien räikynä kajahti. Tuo barbarien edessä oleva paikka, joka oli täynnä tomua ja liikettä veti kaikkia kuin pyörre puoleensa; muutamat syöksyivät siihen. Jalkaväkikohortit astuivat esiin; ne liittyivät jälleen yhteen; ja samalla muut näkivät jalkaväen ja ratsuväen rientävän saapuville.
Hamilkar oli nimittäin käskenyt falangia avaamaan rivinsä; norsujen, kepeiden joukkojen ja ratsuväen tuli tästä aukosta peräytyä ja viipymättä järjestyä molemmille sivuille, ja hän oli niin tarkoin laskenut välimatkan, että kun molemmat rintamat syöksyivät yhteen, niin karthagolaisten armeija muodosti yhtäpitkän suoran rivin kuin palkkasoturienkin.
Keskellä seisoi falangi, joka oli muodostettu syntagmeista eli täysneliöistä, jonka joka sivulla oli kuusitoista miestä. Jokaisen joukkueen etumaiset miehet seisoivat pitkien terävien kärkien välissä, jotka eri pitkälle ulottuivat heidän eteensä, sillä kuusi ensimmäistä miesriviä pujotti keihäänsä ristiin tarttuen niihin keskeltä kiinni, ja kymmenen taempaa riviä nojasivat niitä edessään olevien tovereittensa olkapäihin. Kaikkien kasvot peittyivät puoliksi silmiristikon taakse; pronssiset säärisuojukset suojelivat oikean jalan; suuret, puoliliereät kilvet ulottuivat polviin asti; ja koko tämä pelottava, neliskulmainen ryhmä liikkui kiinteänä kokonaisuutena eteenpäin, näytti elävän kuin peto ja toimivan kuin kone. Kaksi norsukohorttia suojasi säännöllisesti heidän sivujaan; pudistaen ruumistaan pudottivat ne mustaan nahkaansa tarttuneita nuolensiruja. Indialaiset, jotka kyyryllään istuivat niiden niskassa kameelikurjensulka-töyhtöjen keskellä, pidättivät niitä harppuunin väkäkoukulla ja norsujen selässä olevista torneista näkyi hartioihin asti piilossa olevia miehiä, jotka suurilla jousilla lennättivät palavilla rohtimilla kiedottuja rautavärttinöitä. Norsujen oikealla ja vasemmalla puolen liikkuivat linkomiehet, linko vyöllään, toinen päässään ja kolmas oikeassa kädessään. Sitten tulivat klinabarit, joiden jokaisen vieressä oli neekeri, ja pistivät peitsensä hevostensa korvien välistä esiin; ratsut olivat kullalla verhotut kuten ratsastajatkin. Heidän viereensä olivat ryhmittyneet kepeäaseiset; heillä oli ilveksennahkaiset kilvet, joiden yli pisti esiin heittokeihäät, joita kantoivat vasemmalla kädellä; ja tarentinilaiset, jotka kuljettivat varahevosta ratsunsa vieressä päättivät kummallakin sivulla tämän sotilasmuurin.
Sitävastoin barbarien armeija ei ollut voinut ylläpitää järjestystä. Sen liian pitkään rintamaan oli muodostunut mutkia, aukkoja; kaikki läähättivät hengästyneinä juoksusta.