Hänen sydämensä hyvyys kasvoi.
Kuullessaan kadulta ohimarssivan rykmentin rummun pärinää, hän asettui oven eteen omenaviini-haarikka kädessä ja tarjosi sotilasten juoda. Hän hoiti kolerasairaita. Hän suosi puolalaisia; jopa eräs heistä ilmoittautui halukkaaksi naimaan hänet. Mutta sitten he riitaantuivat; eräänä aamuna, kun hän palasi kirkosta, oli tuo puolalainen keittiössä, johon hän omin luvin oli tullut ja missä oli valmistanut itselleen sillirosollin, jota nyt söi kaikessa rauhassa.
Puolalaisten jälkeen oli hänen huolenpitonsa esineenä isä Colmiche, joka sanoi olleensa näkemässä vuoden 93:n hirmutöitä. Hän asui joen rannalla, sikolätin raunioissa. Katupojat katselivat häntä seinien raoista ja viskelivät häntä kivillä, jotka putosivat alas hänen kurjalle makuusijalleen, missä hän lepäsi alinomaisten yskimiskohtausten puistamana, hiukset hyvin pitkinä, silmäluomet verestävinä ja käsivarressa paise, joka oli päätä isompi. Félicité hankki hänelle liinavaatteita, koetti siivota hänen komeroansa ja uneksi hänen majoittamistaan pesutupaan, siten häiritsemättä rouvaa. Kun syöpäpaise oli puhjennut, hoiteli Félicité sitä siteillä joka päivä, toi hänelle joskus kakun ja siirsi hänet makaamaan olkikuvolle päiväpaisteeseen. Ja ukkoparka laski suustaan kuolaa ja vapisi, kiittäen häntä heikolla äänellään, pelkäsi menettävänsä hänet ja ojensi käsiään heti kun huomasi hänen poistuvan. Hän kuoli. Félicité toimitutti kuolinmessun hänen sielunsa rauhan hyväksi.
Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa.
Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli sanonut: — Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen!
Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla.
IV.
Sen nimi oli Lulu. Sen ruumis oli vihreä, siivenpäät vaaleanpunaiset, otsa sininen ja rinta kullankarvainen.
Mutta sillä oli väsyttävä tapa pureskella yöpuutaan, se raastoi irti höyheniään, siroitteli ympärilleen ulostuksiaan, pirskoitti kylpykuppinsa vettä; rouva Aubain, joka oli kyllästynyt siihen, lahjoitti sen ikipäiviksi Félicitélle.
Hän ryhtyi sitä opettamaan; pian se toisteli: Kelpo poika! Palvelijanne, herra! Päivää, Mari! Sen paikka oli lähellä ovea, ja moni ihmetteli, ettei se vastannut kun sitä mainittiin "pikku Jankoksi", sillä kaikkia papukaijojahan puhutellaan tällä nimellä. Sitä verrattiin kalkkunaan, pökkelöön — kaikki tikarinpistoksia Félicitélle! Kummallista itsepäisyyttä Lulun puolelta, se kun lakkasi puhumasta heti kun sitä rupesi katselemaan!