Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan, eikä kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa. Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni.
Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan puusepän sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: — Félicité! Ovikello! Ovikello!
Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä.
Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä, milloin nokkaansa.
Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun.
Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: — No, antakaa täyttää se!
Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä papukaijalle.
Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti täyttääkseen linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita, päätti hän itse viedä sen Honfleuriin.
Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja kädet vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä hän astui nopeasti keskellä tietä.
Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin.