Nämä häpeälliset teot surettivat rouva Aubainia suuresti. Maaliskuulla 1853 hän tunsi kipua rinnassaan, hänen kielensä tuntui karvaalta, eivätkä iilimadot helpoittaneet tuskia; ja yhdeksäntenä iltana hän huoahti viimeisen henkäyksensä täsmälleen kahdenkahdeksatta vuoden ikäisenä.
Häntä oli luultu nuoremmaksi hänen ruskean tukkansa tähden, jonka suortuvat ympäröivät hänen kelmeitä rokonarpisia kasvojaan. Ainoastaan harvat ystävät häntä kaipasivat, sillä hänen käyttäytymisensä oli ollut ylpeätä ja luotaan sysäävää.
Félicité suri häntä enemmän kuin palvelija tavallisesti suree emäntä-vainajaa. Se, että rouva kuoli ennen häntä, pani hänen ajatusmaailmansa sekaisin, se tuntui hänestä vastustavan säännöllistä maailmanjärjestystä, se tuntui hyväksymättömältä, suunnattomalta.
Kymmentä päivää myöhemmin — niin kauan kesti matka Besançonista — saapuivat perilliset. Miniä penkoi vetolaatikot, valitsi itselleen huonekaluja, myi loput, sitten he palasivat kotipaikalleen.
Rouvan nojatuolin, jakkaran, hiillosastian, kahdeksan tuolia he olivat vieneet mukanansa. Piirrosten sijalla oli seinillä keltaiset nelikulmiot. He olivat niinikään vieneet molemmat pikku vuoteet patjoineen, eikä seinäkaapissa enää näkynyt ainoatakaan Virginien tavaroista! Félicité kulki alakerrasta yläkertaan, ollen menehtymäisillään suruun.
Seuraavana päivänä ilmestyi ulko-ovelle ilmoitus; apteekkari huusi
Félicitén korvaan, että talo oli myytävänä.
Félicité horjahti, ja hänen täytyi istuutua.
Enimmin häntä suretti se ajatus, että hänen täytyisi jättää huoneensa, — joka oli niin mukava Lulu paralle. Luodessaan siihen tuskaisen katseen hän rukoili Pyhää Henkeä ja sai tuon epäjumalanpalvelukseen vivahtavan tavan lausua tunteenpurkauksensa polvistuneena papukaijan eteen. Joskus kattoikkunasta sisään pilkoittava aurinko osui täytetyn linnun lasisilmään, heijastaen siitä kirkkaan valosäteen, joka sai Félicitén haltioihinsa.
Hän oli jälkisäädöksen kautta saanut emäntä-vainajaltaan kolmensadan kahdeksankymmenen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen. Puutarha tuotti hänelle vihanneksia. Vaatteita hänellä oli riittävästi kuolinpäiväänsä saakka ja valaistusta hän säästi panemalla maata jo iltahämärissä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos kävelylle, välttääkseen näkemästä romukauppiaan myymälää, jossa oli muutamia talon entisistä huonekaluista. Pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän ontui toista jalkaansa; ja kun hänen voimansa alkoivat vähetä, kävi Simon-muori, joka oli tehnyt vararikon sekatavarakaupassaan, joka aamu pilkkomassa hänelle puita ja nostamassa vettä.