Mitä merkitsivät moiset lorut? Että hän olikin epäillyt murhaajaksi hänen veroistaan miestä! Ja hän poistui äkäisenä ja piti kovaa ääntä.
— Hän on päästään vialla, se on päivänselvää! —
Aika-ajoin Félicité houri. Kelpo vaimot poistuivat. Simon-muori söi aamiaista.
Vähän myöhemmin Simon-muori otti Lulun ja toi sen Félicitén luo.
— No, sanokaa sille hyvästi.
Vaikka se ei ollut mikään raato, oli siinä matoja; sen toinen siipi oli poikki ja tappurat pistivät esiin sen vatsasta. Mutta Félicitén näkö oli nyt himmentynyt, hän suuteli sen otsaa ja painoi sitä poskilleen. Muori Simon otti sen sitten ja vei piha-alttarille.
V.
Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi. Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen.
Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään, aivan niinkuin olisi ollut mukana.
Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä, opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään; kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä, soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse; ja näin saavuttiin kukkulan juurelle.