— Leikkikää toki! — hän sanoi.
He livistivät tiehensä.
Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin rumpu.
Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla kaunistetut alushousunsa.
Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen.
Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä. — Älkää pelätkö mitään, — sanoi Félicité.
Ja mutisten jotain valituksen tapaista hän hyväili lähinnä olevan sonnin selkää; se teki kokokäännöksen ja muut sonnit seurasivat sen esimerkkiä. Mutta kun he olivat kulkeneet seuraavan saran poikki, nousi hirvittävä mylvintä. Se oli sonni, jonka peitti tomupilvi. Se riensi molempia naisia kohti. Rouva lähti juoksemaan.
— Ei, ei! Ei niin nopeasti!
He jouduttivat kuitenkin askeliaan ja kuulivat takanaan kaikuvaa pärskyntää, joka lähestymistään lähestyi. Sonnin sorkat tömähtivät maahan kuin vasarat; nyt se jo nelisten ryntäsi eteenpäin!
Félicité kääntyi ja tempasi maasta turpeita, joita viskeli sonnin silmille. Se painoi alas turpansa, ravisti sarviaan ja vapisi raivosta, mylvien hirvittävästi. Saavuttuaan niityn laidalle kahden pienokaisensa kanssa rouva Aubain yritti epätoivoisesti päästä korkean penkereen yli. Félicité hääri taaksepäin kulkien koko ajan sonnin edessä lakkaamatta paiskaten sen silmille multaisia turpeita, jotka veivät siltä näön, ja huutaen alinomaa: