Kello alkoi lyödä yhtätoista. Paroni syleili tytärtään ja meni sitten omiin huoneisiinsa.
Silloin Jeanne kaikkea nyt näkemäänsä kaihoten rupesi levolle.
Hänen katseensa silmäili viimeisen kerran huoneen eri esineitä; sitten sammutti hän kynttilän. Mutta päittäin seinää vasten olevan vuoteen vasemmalla puolen oli ikkuna, josta tulvaili sisään kuunvalo, levittäytyen kirkkaaksi valoläikäksi lattialle.
Kuun paiste heijasteli seinillä kietoen Pyramuksen ja Thisben liikkumattoman lemmentarinan yhä tarunomaisempaan hohteeseen.
Vastapäätä vuodettaan olevasta ikkunasta Jeanne näki suuren puun, joka aivan kylpi suloisessa kuunpaisteessa. Hän kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä, mutta avasi ne jonkun ajan kuluttua uudelleen.
Hän tunsi vieläkin vaunujen heilahtelua, ja pyöräin jyrinä soi yhä hänen korvissaan. Hän asettausi ensin aivan liikkumattomaksi, toivoen lopultakin vaipuvansa uneen. Mutta hänen kärsimätön odottelunsa sai koko hänen ruumiinsa kiihdyksiin.
Hänen jalkojaan nyki, ja häneen tuli kuumetta. Silloin hän nousi ylös, ja avojaloin, paljain käsivarsin ja pitkässä yöpaidassaan, joka teki hänet aaveenkaltaiseksi, hän astui lattialle, meni valoläikän yli, avasi ikkunan ja katsoi ulos.
Yö oli niin valoisa, että näki melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä, ja nuori tyttö tunsi jälleen seudun, jota hän oli rakastanut varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen.
Hänen edessään levittäysi yöllisessä valaistuksessa keltaisena kuin voi laaja nurmikenttä. Kaksi jättiläiskokoista puuta levitti oksiaan kumpikin omalla puolellaan rakennuksen edessä, plataani pohjois- ja lehmus eteläpuolella.
Aivan laajan nurmikentän äärellä näköala päättyi pieneen huvimetsikköön. Tämä käsitti viisi riviä jalavia, jotka olivat istutetut suojaksi myrskyjä vastaan. Vääntyneinä, pyöristyneinä ja tasaisesti katkenneina kuin katto ne seisoivat meren irrallisia tuulia vastassa.