Kun Jeanne ja Julien päivällisen jälkeen tahtoivat lähteä, pidätti herra de Fourville heitä vielä näyttääkseen heille tuohuskalastusta. Sitä varten sijoitti hän heidät ja kreivittären lammenpuoleiselle portaikolle ja astui veneeseen palvelijan kanssa, jolla oli käsissään haavi ja palava soihtu. Yö oli kirkas, pakkanen nipisteli ja tähdet kimaltelivat taivaalla.
Tuohus loi veden pinnalle ja kaislikkoon kummallisesti loimuavia valoläikkiä ja valaisi tiheän kuusikon. Ja veneen kääntyessä ilmestyi yht'äkkiä tuon valaistun metsän rinteeseen äärettömän iso, aaveen tapainen miehen varjo. Sen pää ulottui yli puitten, hävisi taivaalle ja jalat upposivat lampeen. Sitten tuo suunnattoman suuri olento kohotti käsivarttaan ikäänkuin ottaakseen tähtiä taivaalta. Nopeasti kohosivat nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu.
Vene kääntyi hiljakseen, ja kummallinen aave näkyi juoksevan pitkin metsän rinnettä, jota tuohus veneen kääntyessä valaisi, sitten se katosi näkymättömälle taivaan rannalle ilmestyäkseen taas pienempänä, epäselvempänä, omituisesti liikkuen pitkin kartanorakennuksen julkisivua.
Ja kreivin kova ääni kajahti:
— Gilberte, minulla on jo kahdeksan.
Airot loiskuivat vedessä. Iso varjo pysyi nyt paikallaan rakennuksen seinällä, mutta pieneni pienenemistään, himmeni himmenemistään; sen pää näkyi alenevan, ruumis laihtuvan, ja kun herra de Fourville, palvelijansa seuraamana, joka kantoi tuohusta, nousi portaikon astimille, oli varjo jo hänen kokoisensa ja jäljitteli kaikki hänen liikkeensä. Ja hänellä oli haavissaan kahdeksan isoa, sätkähtelevää kalaa.
Kun Jeanne ja Julien, kääriytyneinä kaapuihin ja peitteisiin, jotka heille oli lainattu, olivat paluumatkalla kotiin, sanoi Jeanne melkein tietämättään:
— Hän on oikein kelpo mies, tuo jättiläinen.
Ja Julien, joka ajoi hevosta, vastasi:
— Kyllä, mutta hän ei osaa aina käyttäytyä ihmisten seurassa.