Sisäkkö aukaisi pöydän, otti esille laatikon ja pani sen tuolille rouvansa viereen, joka ryhtyi kirjeitään lukemaan hitaasti, yksitellen, vuodattaen niiden päälle silloin tällöin jonkun kyyneleen.
Toisinaan toimi Jeanne Rosalien sijassa ja talutteli äitiään, joka kertoili hänelle lapsuutensa muistoja. Nuori tyttö tapasi näistä entisajan kertomuksista itsensä ja ihmetteli heidän ajatustensa yhtäläisyyttä, halujensa heimolaisuutta, sillä jokainen sydän kuvittelee yksin, ennen kaikkia muita, sykähdelleensä sillä lailla sitä tunteiden tulvaa, joka on saanut sykkimään ensimmäisten ihmisolentojen sydämet ja on saava väräjämään vielä viimeistenkin miesten, viimeistenkin naisten sydämet.
Heidän askeleensa noudattivat kertomuksen hidasta kulkua, jonka toisinaan ahdistus muutamaksi silmänräpäykseksi keskeytti. Ja silloin riensi Jeannen ajatus, kiitäen kerrottujen tapahtumain edelle, kohti riemurikasta tulevaisuutta ja hekkumoi ihanissa toiveissa.
Kerran jälkeen puolenpäivän, heidän levätessään kujanteen perällä olevalla penkillä, huomasivat he yhtäkkiä kujanteen toisesta päästä lihavan papin astuvan heitä kohti.
Pappi tervehti etäältä, hymyili, tervehti uudelleen ja huudahti:
— Rouva paronitar, kuinkas nyt voidaan?
Se oli paikkakunnan pappi.
Äiti, joka oli syntynyt suurten filosoofien vuosisadalla ja oli saanut kasvatuksen vähäuskoiselta isältä vallankumouksen vuosina, ei käynyt koskaan kirkossa, vaikka hän rakastikin pappeja naisen uskonnollisuuteen kallistuvalla vaistolla.
Hän oli kokonaan unhottanut pappinsa, kirkkoherra Picot'n, ja punastui nyt hänet nähdessään. Hän pyysi anteeksi, ettei ollut ensin käynyt vierailulla kirkkoherran luona. Mutta hyväluontoinen pappi ei tuntenut olevansa lainkaan loukattu. Hän katsahti Jeanneen, sanoi hänelle kohteliaan sanan hänen terveen ulkomuotonsa johdosta, istuutui, laski hattunsa polvilleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli hyvin paksu, hyvin punainen, ja hiki valui hänestä virtanaan. Tuon tuostakin veti hän taskustaan esille äärettömän suuren, ruudukkaan, hiestä läpimärän nenäliinansa, jolla kuivasi kasvojaan ja kaulaansa, mutta tuskin oli tuo kostea liina jälleen joutunut hänen syvään taskuunsa, kun uudet hikihelmet kihosivat hänen ihostaan ja tippuen hänen suuren vatsansa pullistamalle takilleen jättivät siihen tarttuneeseen pölyyn pieniä pyöreitä täpliä.
Hän oli oikea maalaispappi, iloinen, suvaitsevainen, puhelias kunnon mies. Hän kertoili kaikenlaisia tarinoita, jutteli paikkakuntalaisista eikä ollut tietävinään, etteivät nämä hänen seurakuntalaisensa vielä olleet käyneet kirkossa, paronitar kun sovitti huolimattomuutensa hämärällä uskonkäsitteellänsä, ja Jeanne oli kovin iloinen, että oli päässyt vapaaksi luostarikoulusta, jossa häntä hartauden harjoituksilla oli kylläiseksi ravittu.