Ja kun kynttilä oli tuotu yöpöydälle, katselivat he kauan toisiaan sanaakaan sanomatta. Sitten ojensi Jeanne kätensä entiselle sisäkölleen ja sanoi:
— En olisi sinua koskaan tuntenut, lapsi kulta, niin olet muuttunut, mutta et kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin minä.
Ja katsellessaan tuota valkotukkaista, laihaa ja kuihtunutta naista, jonka luota hän oli lähtenyt, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja kukkea, vastasi Rosalie:
— On totta kyll', rouva Jeanne, ett' ootte muuttunn', enemp' kuin totta. Mut muistakaa seki, ett' on jo enemp' kuin kakskymment' neljä vuott' siit' kuin me toistemme nähtiin.
He vaikenivat ja vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Vihdoin sopersi
Jeanne?
— Oletko edes ollut onnellinen?
Peläten herättävänsä eloon joitakin ikäviä muistoja, jupisi Rosalie epäröiden:
— No … kyl … lä, rouva. En mä voi valittaa. Oon vissist' ollu onnellisempi kuin te. Yks asja vain on mun sydäntän' vaivannu', se ett'en mä tänne jäänn'…
Sitten hän äkkiä vaikeni pelästyneenä, että oli koskettanut siihen kovin ajattelematta. Mutta Jeanne jatkoi leppeästi:
— Minkäs sille voi, lapseni? Ei voi aina tehdä mitä tahtoo. Olethan leski myöskin, vai?