Yht'äkkiä tulivat näkyviin Étretat'n suuret kaaret, jotka kuin kaksi kallion jalkaa astuvat mereen ja ovat niin korkeat, että alukset voivat purjehtia niiden väliseen holviin; edellisen edessä kohosi vielä valkoinen ja terävä kallion kärki.
Laskettiin maihin, ja sillä välin kuin paroni, joka ensimmäiseksi hyppäsi veneestä, piteli sitä köydestä kiinni, otti varakreivi Jeannen syliinsä ja nosti hänet kuivin jaloin maalle. Sitten kulkivat he vieretysten kovaa kivikkorantaa myöten ylös heidän sydäntensä sykkiessä tästä pikaisesta halailusta, ja yht'äkkiä kuulivat he ukko Lastiquen sanovan paronille:
— Minun mielestäni olisi tuo koko sievä pari yhtä kaikki.
Aamiainen, joka syötiin pienessä ravintolassa rannikolla, oli ihastuttava. Meri oli turruttanut heidän kielensä ja ajatuksensa ja tehnyt heidät vaiteliaiksi. Ruokapöydässä he kävivät puheliaiksi ja lavertelivat kuin vapaiksi päässeet koululaiset.
Tavallisimmatkin asiat synnyttivät heissä ääretöntä iloa.
Pöytään käydessään kätki ukko Lastique hattuunsa vielä savuavan piippunsa, mikä herätti naurua. Kärpänen, jota varmaan houkutteli ukon punainen nenä, yritti useita kertoja istuutua siihen. Ja kun ukko oli ajanut sen pois, ollen liian hidas saadakseen sen kiinni, lensi se istumaan ikkunauutimelle, johon sen toiset toverit jo olivat tahroja jättäneet, ja näkyi sieltä innokkaasti vaanivan äijän hehkuvaa nokkaa eikä jättänyt sitä rauhaan, ennenkuin palasi siihen uudelleen.
Joka kerta kun kärpänen tuli takaisin, syntyi kova nauru, ja kun ukko suutuksissaan kärpäsen kosketuksesta mutisi: "Sekös on hiton itsepäinen!", niin Jeanne ja varakreivi melkein itkivät naurusta, vääntelivät itseään ja olivat tukehtua painaessaan suuliinaa suulleen, etteivät oikein huutaisi. Kun kahvi oli juotu, sanoi Jeanne:
— Emmekö menisi hiukan kävelemään.
Varakreivi nousi paikaltaan, mutta paroni halusi mieluummin levähtää päivänpaisteessa rannalla ja sanoi:
— Menkää, lapsukaiset, tapaatte minut täältä tunnin kuluttua.