Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea, oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt, joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua toisiinsa ja siittää rakkauden?
Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa, sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.
Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.
Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.
Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:
— Somista itsesi huomenn'aamuna!
— Miksi niin, isä? — kysyi hän.
— Se on salaisuus, — vastasi isä.
Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.
Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori
Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti
Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita
koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.