— Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen.
Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä jatkoi:
— Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi.
Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi paroni hymähtäen:
— Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi. Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä … sinuakin?
Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten:
— Kyllä, isä.
Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen:
— Sitä vähän aavistin, neitiseni.
Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä, erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä, vaikkei ollut kävellyt yhtään.