Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt puiden mahlajan ja säikeet särkenyt.
Jeanne odotti ahdistunein mielin lämpimäin ilmain tuloa, pitäen kovien pakkasien aiheuttamina kaikki ne oudot taudin oireet, jotka häntä vaivasivat.
Toisinaan hän ei voinut syödä mitään ja hänelle oli vastenmielistä jo nähdäkin ruokaa. Toisinaan sykki hänen valtimonsa kovin rajusti. Toisinaan taas etoi häntä, kun ei saanut paljon mitään syödyksi. Ja hänen hermonsa olivat semmoisessa alituisessa jännityksessä ja väräjöimistilassa, että häntä vaivasi lakkaamaton, sietämätön kiihtymys.
Eräänä iltana, kun ilmapuntari yhä oli laskeutunut ja Julien viluisena nousi pöydästä (sillä ruokasalia ei oltu lainkaan lämmitetty, säästäväisyyssyistä), hieroi hän käsiään ja sanoi:
— Nyt on hyvä maata kahden, eikö totta, muruseni?
Hän nauroi entistä hyvänsuopaa nauruaan, ja Jeanne heittäytyi hänen kaulaansa. Mutta koska hän juuri sinä iltana voi kovin pahoin, oli kovin sairas ja omituisen hermostunut, niin pyysi Jeanne aivan hiljaa ja suudellen miestään huulille, että hän antaisi hänen maata yksin. Hän selitti miehelleen muutamalla sanalla, että hän voi pahoin:
— Minä pyydän sinua, rakkaani. Vakuutan sinulle, etten ole terve. Ehkä voin paremmin jo huomenna.
Julien jätti asian sikseen, sanoen:
— Kuinka tahdot, kultaseni. Jos olet sairas, niin on sinun hoidettava itseäsi.
Ja puhe siirtyi muihin asioihin.