Hän kiirehti portaita alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua pimeässä ja taittaa jalkansa. Hän riensi yhä, sisällinen pakko ajoi häntä eteenpäin, hän tahtoi paeta, päästä mitään kuulemasta, ketään näkemästä.
Ehdittyään alas istuutui hän eräälle astimelle paitasillaan ja paljain jaloin ja jäi siihen paikalleen tietämättä, mitä tehdä.
Julien oli sillä välin hypännyt ylös vuoteestaan ja pukeutui kiireesti. Jeanne nousi silloin jälleen paetakseen. Hänen miehensä astui jo portaita alas ja huusi hänelle:
— Kuule, Jeanne!
Mutta Jeanne ei tahtonut kuulla, ei edes antaa sormen päilläkään itseänsä koskettaa. Ja hän syöksyi ruokasaliin juosten aivan kuin murhaajan tieltä. Hän etsi ulospääsyä, piilopaikkaa, pimeätä soppea, jotakin keinoa päästä Julienista. Hän kyykistyi pöydän alle. Mutta samassa avasi Julien jo oven, kynttilä kädessään, ja toistaen yhä: "Jeanne!" Ja kuin jänis lähti Jeanne jälleen juoksemaan, syöksyi keittiöön, kiersi sen ympäri kahdesti kuin takaa-ajettu otus, ja kun hänen miehensä jälleen ehätti hänet, avasi hän nopeasti puutarhan oven ja juoksi ulos.
Lumen kylmä kosketus, hänen jalkainsa upotessa kinoksiin polvia myöten, loi häneen yht'äkkiä hurjaa tarmoa. Hänen ei ollut enää vilu, vaikka hän olikin ihan alasti, eikä hän tuntenut enää mitään, siihen määrin oli sielun ahdistus turruttanut hänen ruumiinsa. Ja hän juoksi valkoisena kuin lumi.
Hän juoksi suurta kujannetta myöten, läpi metsikön, yli ojanteen ja suuntasi tiensä kentän halki.
Kuu ei paistanut, tähdet vain tuikkivat tiheään kylvettyinä tummalla taivaalla, mutta kenttä oli kuitenkin valoisa leviten himmeän valkoisena ja kuin liikkumattomaksi hyytyneenä äänettömässä hiljaisuudessa.
Jeanne riensi rientämistään, henkeään pidättäen, tietämättä, ajattelematta mitään. Ja yht'äkkiä huomasi hän olevansa rantakallion äyräällä. Hän pysähtyi siihen vaistomaisesti ja kyykistyi maahan ajatuksettomana, tahdottomana.
Hänen edessään olevasta kolkosta onkalosta tunki näkymättömän, äänettömän meren pakoveden aikainen suolainen haju.