Kiusaa tehden pidätti rva d'Avancelles paroonin lähellään viivytellen suurella puistotiellä, joka oli kuvaamattoman suora ja pitkä ja jonka yläpuolella neljän tammirivin oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostaen ikäänkuin holvikaaren.
Väristen rakkaudesta ja levottomuudesta parooni kuunteli toisella korvallaan nuoren naisen ilvehtivää lörpöttelyä ja toisella seurasi jahtitorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, joka etääntyi etääntymistään.
— Te ette siis rakasta minua enää? sanoi rva d'Avancelles.
Parooni vastasi: "Voitteko te sanoa minulle mitään sellaista?"
Rouva jatkoi: "Metsästys näyttää kuitenkin olevan teistä mielenkiintoisempi kuin minä."
Parooni huokasi: "Ettekö te ole antanut määräystä, että minun itseni täytyy kaataa otus?"
Tähän rouva vastasi vakavasti: "Sitä minä toivon. Teidän täytyy tappaa otus minun silmieni edessä."
Silloin parooni värisi satulassaan, kannusti hevostaan, joka hyppäsi pystyyn, ja lausui kärsimättömästi: "Mutta hitto vieköön! rouvani, niin ei tule tapahtumaan, jos me jäämme tänne."
Silloin rouva puhui hellästi, laskien kätensä paroonin käsivarrelle, tai silittäen, ikäänkuin hajamielisyydessään, hevosensa harjaa.
Ja hän sanoi paroonille nauraen: "Siten pitää kuitenkin tapahtuman… taikka muuten… sen pahempi teille."