Hän nukkui syvää unta, uupuneen metsämiehen verratonta unta. Hän nukkui aina aamunkoittoon asti.
Äkkiä kuului puolittain aukijääneen ikkunan kautta kukon laulu, kukon, joka istui lähellä olevan puun oksalla. Silloin avasi parooni, tuon raikuvan äänen yllättämänä, silmänsä.
Tuntien naisen ruumiin vieressään, havaitessaan olevansa tuntemattomassa vuoteessa, hämillään sen johdosta, ettei muistanut tästä kaikesta niin mitään, hän änkytti, heräämisen touhussa:
— Mitä tämä on? Missä minä olen? Mitä nyt on tapahtunut?
Silloin rva d'Avancelles, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, katsellen tätä pörrötukkaista miestä, jonka silmät olivat punaiset, huulet paksut, vastasi sillä ynseällä äänellä, jolla hän puhutteli miestään:
— Ei se ole mitään. Se oli vaan kukko, joka lauloi. Nukahtakaa uudelleen, herrani, se ei liikuta teitä millään lailla.
SIKA-MORIN.
Kuulehan, ystäväni, minä sanoin Labarbelle, sinä käytit tuota nimitystä "Sika-Morin". Mistä hitosta se johtuu, että minä en ole koskaan kuullut hänen nimeään mainittavan ilman tuota "sian" lisänimeä?
Labarbe, joka nykyään on kansanedustaja, katsahti minuun kissapöllön silmillä.
— Kuinka, sinä et siis tunne Morinin juttua, sinä, joka olet La
Rochellesta?