Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme sitten ajelemaan."
Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko? Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."
Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että kuomu laskettaisiin alas.
Hänen vaimonsa pani vastaan: "Mutta sinä vilustut. Se on hullutusta."
Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen tunnen parhaiten."
Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.
Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.
"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."
Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella puolella oli Antibes’in niemi.
Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi, katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"