Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna, eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.
Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.
Duroy kuiskasi:
"Oletteko kovin väsynyt?"
Madeleine vastasi:
"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."
Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä muutamia tunteja sitten.
Duroy jatkoi:
"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne, koko elämänne."
Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.