Hän kysyi:
"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."
Madeleine vastasi:
"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."
Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen värisevä aavistus.
Hän kääntyi Madeleinea kohden:
"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."
Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.
Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein, mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua. Siis… Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"
Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa, kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.