Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä. Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa, joka kukisti kaikki naiset.
Lyhyt kirjelippu ilmoitti hänelle, että ratkaisun hetki oli ovella:
"Olen Pariisissa. Tulkaa tervehtimään minua.
Madeleine Forestier."
Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.
Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni noiksi kauheiksi päiviksi."
Duroy vastasi: "Olisin tehnyt kaiken, mitä olisitte vaatinut."
Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä. Hän oli usein ajatellut lehteä.
"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."
Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä maltillisena, hän sopersi: