"Mitä väkeä he ovat?"
"He… he elävät pienillä koroillaan."
"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"
Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta… mutta asia on niin… että he ovat…"
Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies: "Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden opiskella. En häpeä heitä, mutta he… he ovat yksinkertaisia, sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin vastenmielisesti."
Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi… mutta minulla ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa… paitsi te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.
Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä niin hurmannut.
"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on hyvin vaikea selittää."
Duroy kysyi: "Mikä asia se on?"
"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla on… heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?"