Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo nauttien kaipauksen runoudesta.
Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen sitä hitaasti.
"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun", hän sanoi.
Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä."
Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."
Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana, minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian hätiköivältä.
Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:
"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."
"Miksi niin?"
Rouva näytti hämmästyneellä.
"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä, ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."